Kaasu pohjaan

Lapsuuteni maaseudulla kasvaneena tiedän, että maaseudun nuorien elämä alkaa tasan tarkkaan siitä, kun he saavat ajokortin. Muodikkaat skootterit ovat nykyään helpottaneet välivaihetta, mutta ainakin minun teiniaikanani itse kulkeminen tarkoitti loputonta Joensuuntien varressa pyöräilyä.

Jollain tytöllä oli muistaakseni mopokin, mutta se ei houkutellut. Mopokypärän alla olisi mennyt tupeerattu otsatukka kylille mentäessä linttaan. Pyöräilykypärät sen sijaan eivät olleet rantautuneet Nurmekseen asti, joten käyräsarvisella poljettiin kylille 15 kilometriä, tunti Osuuspankin kulmalla maleskelua, ja sitten olikin jo aika polkea kotiin.

On vaikea kuvailla sitä vapauden tunnetta, miltä tuntui, kun ajoin ensimmäistä kertaa isän Skodan yksin pois pihasta. Hain kavereita kyytiin, ja sitten mentiin.

Nyt seuraa loistava kasvatusneuvo huolestuneille vanhemmille: Muuttakaa kauas maalle teinienne kanssa. Niin kauas, että lasten on pakko olla teille mukavia, jotta kuskaisitte heitä heidän omiin menoihinsa. Pistää katsos yrittämään.

On helppoa lähteä ovet paukkuen kotiintuloaikaa koskevan riidan jälkeen ja juosta ohi kulkevaan bussiin. Kokemuksesta voin kertoa, että jos vaihtoehtona on 30 poljettavaa kilometriä tai sopuisa keskustelu tulevan diskoillan kulusta, moni valitsee sen jälkimmäisen.

Kun muutin Helsinkiin, oli minulla ollut ajokortti vajaa kaksi vuotta. Ajokortin 2-vaiheen ajokoe oli edessä, ja marssin helsinkiläiseen autokouluun sitä suorittamaan henkselit paukkuen, olihan Nurmeksessa tullut paljonkin kruisailtua.

Ajokoulun opettaja säikkyi ja hikoili, kun Nurmeksen likka ei tajunnut kaistavaihdoista yhtään mitään. Liikennevaloihin osasin kuitenkin pysähtyä, onhan Nurmeksessakin sellaiset, yhdet.

Kun ajokoe oli ohi, kuski pyyhki hikeä otsaltaan ja ilmoitti, että kokeesta ei voi reputtaa, mutta suositteli lämpimästi ajotunteja, mikäli meinaisin toisen kerran Helsingin liikenteeseen uskaltautua. En ottanut, Tuukka opetti myöhemmin minut ajamaan kaupungissa.

Vaikka kaistanvaihdot eivät nyt ihan heti hallussa olleetkaan, jotain sitä Nurmeksessa ajelemisesta oppi: auton hallinnan liukkaalla, jäisellä tiellä. Nykyäänkin monet iittiläiset ystäväni jännittävät Helsingissä ajamista, mutta liukas maantie ei pelota yhtään. Sitä on treenattu muuallakin kuin autokoulun liukkaan ajon radalla.

Niin paljon kuin kannatankin yksityisautoilun vähentämistä, maalla asuvana totean, että kaupungista on helppo huudella. Maalla oma auto on nuorille viimeinen todellinen askel kohti aikuisuutta, kohti omaa elämää ja kohti työelämää.

Nuoren ajokortti vapauttaa myös vanhemmat loputtomalta tuntuvalta kuskauskierteeltä. Toki kuskaavat kaupunkilaisetkin lapsiaan, mutta väitän, että maalaiset sitäkin pidempään. Kun sitä bussia, jolla 15-vuotiaan voisi pistää menemään jalkapallotreeneihin, ei vain tule eikä siis ole.

Elämänkaaren toisessa päässä auto on usein merkittävässä osassa vanhuuden määrittelemisessä. Maaseudun vanhuksille autosta luopuminen on selkeä askel kohti elämän kuihtumista.

Vanhukselta kortin ottaminen pois tarkoittaa usein muuttoa lähikylään tai kaupunkiin. Niissä pöydälle jäävissä, tarkkaan huolletun ja rakkaan auton avaimissa, kun roikkuu myös usein kotitila ja oma elämäntyö.

Olga Temonen

Olga perheineen asuu

maatilalla Iitissä.