Palot ja hakkuuaukot vastakkain

Mielipide

7.2.202201:00

Kolumni

Seppo Vuokko

Maa- ja metsätalousministeri Leppä vertasi puheessaan joulukuussa hakkuuaukkoja paloalueisiin. Helsingin Sanomien toimittaja Piia Elonen käytti heti (18.12.) tilaisuutta – ja ison lehden resursseja sivun verran osoittaakseen Lepän olleen väärässä.

Perusteluistani huolimatta Helsingin Sanomien toimitus ei suostunut oikaisemaan väitteitään, koska ministeri oli vertailussa käyttänyt sanaa ”samanlainen”. Kiista sinällään on jäänyt historiaan, mutta on oiva esimerkki metsätalouteen ja luonnonsuojeluun liittyvästä informaatiosodasta.

Eivät paloalueet ole keskenään samanlaisia. Jälki on aivan erilaista, leviääkö tuli nuoreen taimikkoon vai vanhaan kuusikkoon, tai riehuuko se maapalona vanhassa männikössä vai latvapalona nuoressa metsässä.

Toimittajan mukaan paloalueet eroavat hakkuuaukoista siinä, että paloille jää paljon kuollutta puuta, mutta eivät uudistusalatkaan ole keskenään samanlaisia. Hakkuuaukoillekin jäävän kuolleen puun määrä vaihtelee suuresti, ja usein varttuneen kuusikon hakkuussa kuollutta puuta jää enemmän kuin nuoren metsän palolle.

Mikä on tärkeintä metsien säilymisen kannalta? Kuollut puu? Eikö se ole olennaisempaa, että kuolleiden puiden tilalle syntyy uusi puusukupolvi, uusi metsä? Ja tässä suhteessa uudistusalat ja paloalueet ovat samanlaisia. Uuden metsän kehitys riippuu paljon enemmän maapohjasta ja pinnanmuodoista kuin siitä, peittääkö maata tuhka vai hakkuujätteet.

Kuivalle kankaalle puuston tuhoutuminen ei juuri tuo lisää lajeja. Sen sijaan tuoreella tai lehtomaisella kankaalla näyttää muutaman vuoden ajan kuin metsän alkuperäiset lajit olisivat kadonneet ja aukko muuttunut kukkivaksi niityksi, jolla perhoset lentelevät ja kimalaiset pörräävät.

Vihertyminen alkaa jo samana tai viimeistään seuraavana kesänä, riippuen tuhon ajankohdasta. Nopeimmin nousevat näkyviin monet saniaiset, ruohot, heinät ja varvut, joiden maanalaiset osat ovat säilyneet hengissä. Raidan ja haavan juuristo työntää uutta vesaa.

Maaperässä uinuneet siemenet heräävät ja tuuli kantaa aukolle lisää siemeniä. Jo toisena kesänä tuorepohjaisilla aloilla on enemmän kasvilajeja kuin ennen mullistusta. Ja missä on vihreitä kasveja, siellä on myös niitä syöviä eläimiä ja niitä saalistavia petoja. Aukolle on syntynyt aivan omanlaisensa monilajinen ekosysteemi.

Muutaman vuoden ajan metsälajisto - puolukat, mustikat, metsätähdet, oravanmarjat ja puiden taimet - piilottelevat vattujen ja maitohorsmien lomassa. Kun hakkuutähteistä tai tuhkasta vapautuneet ravinteet ovat sitoutuneet kasvipeitteeseen, ylenpalttinen rehevyys laantuu ja metsän alkuperäiset kasvilajit syrjäyttävät vähä vähältä avoimen maan pioneerit. Tämä kehitys on samanlainen sekä palaneilla että hakkuussa paljastuneilla paikoilla.

Kuka sitten on väärässä ja kuka oikeassa?

Elonen vetoaa ympäristökeskuksen asiantuntijoihin, joiden mielestä metsän elinkelpoisuuden mitta on kuolleen puun määrä.

Lahopuun määrä ei vaikuta metsän kehitykseen, mutta uutta lahopuuta ei synny ilman kasvavaa metsää. Meillä on vain suuri joukko kovaäänisiä tutkijoita, jotka eivät näe metsää lahopuilta.

Kirjoittaja on luontokirjailija Savitaipaleelta.