Eero Heinäluoma: Johtajuus hakusessa

Nykyistä hallitusta vaivaa erikoinen tauti. Se on tämä ”Enhän se minä ollut” -asenne. Hallituspuolueiden riveistä tulee useammin kuin kerran viikossa puheenvuoroja, joiden sanoma on, että muissa on vika, kun ei latu aukene eikä pulkka kulje. On kuulemma väärät kaverit ja ainakin liikaa kavereita.

Vastuunottoa on nyt ilmassa harvinaisen vähän ja vastuunpakoilua harvinaisen paljon.

Julkisuus on sekin täynnä eriskummallista varjonyrkkeilyä. Milloin maan ongelmat johtuvat liian leveästä hallituspohjasta, milloin liian pitkästä hallitusohjelmasta ja milloin blokkivaalien puuttumisesta. Vähemmälle on jäänyt kysymys siitä, onko tarpeeksi johtajuutta ja onko toiminta-ajatus kirkkaana mielessä.

Ei Suomessa ole ennenkään ollut blokkivaaleja. Hallituspohja on ollut leveä monesti ennenkin, ja silti päätöksiä on saatu tehtyä.

Ahon lama-ajan hallitus oli kovin epäsuosittu, mutta vastuunkantajista ei ollut epäselvyyttä. Pääministeri Ahon suusta ei kuultu repliikkiä, jonka mukaan hallituspohja estäisi päätökset. Vikaa tuolloinen pääministeri saattoi tosin löytää oppositiosta tai ay-liikkeestä, mutta sehän kertoo normaaleista poliittisista linjaeroista.

Lipposen sateenkaarihallituksessa oli vain yksi puolue vähemmän kuin Kataisen sixpäkissä. Silti merkittäviä päätöksiä tehtiin. Vain kristillisdemokraatit ovat olleet nyt lisänä silloiseen sateenkaariyhteistyöhön. Nykyisen hallitusyhteistyön kangertelua voi tuskin täysin heidän syykseen laittaa.

Pääministerinä Lipponen otti päälleen molempien hallitustensa taakan. Ehtipä hän puolustaa jopa valtiovarainministeri Niinistöä. ”Kuka sitten olisi valtiovarainministeri, ellei Niinistö”, oli hänen retorinen kysymyksensä SDP:n puoluevaltuustolle, kun Niinistöön oli kohdistettu tulenpalavaa kritiikkiä.

Lipponen puolusti koko hallitusta ja jokaista ministeriä koko voimallaan. Hän oli leijonaa ulospäin ja vähintäänkin rehtoria sisäänpäin. Ja voi vaan kysyä, missä nyt olisimme, jollei työllisyyttä tuolloin saatu kasvuun yli 200 000 hengellä ja julkista velkaa maksettu pois miljardimäärin.

Hallitusohjelma ei ollut esteenä muuttuviin oloihin – ei Ahon hallituksella eikä myöskään Lipposten kahdella hallituksella. Ja Vanhasen ykköshallitus laittoi sekin kuntauudistuksen liikkeelle, vaikkei asiaa oltu hallitusohjelmaan muistettu kirjoittaakaan.

Vahva yhteistyö on tuonut vahvoja tuloksia. Ilman sateenkaariyhteistyön tuloksia ei finanssikriisin koittaessa 2008 olisi ollut elvytysvaraa. Valtion velkarajat olisivat paukkuneet jo ensimmäisen taantumavuoden jälkeen. Nyt on ollut mahdollisuus pehmentää laskua ja pitkään tukea kotimaista ostovoimaa. Vastuuta on otettu iät ja ajat.

Presidentti Kekkonen antoi vastuun osviittaa puoluejohtajille hätätilahallituksen runnomisen yhteydessä 1976. Jos menee pieleen, oli Urkilla yksinkertainen neuvo: Syyttäkää minua, Kekkosta!

Johtajuutta tarvitaan nyt – yhtä paljon kuin 1990-luvulla. Johtajuuteen kuuluu kuitenkin myös kyky puhua ihmiset puolelleen – kyky koota kansakuntaa laajaan yhteistyöhön yli puolue- ja etujärjestörajojen.

Sanelusta suomalaiset eivät pidä. Esimerkin näyttämistä, vastuunottoa ja johtajuutta he arvostavat.