Zeniläinen silli

Kristiina hurmerinta

Kristiina Hurme-

rinta on konneveteläinen teatterintekijä

ainen puhui zeniläisestä sillipöydästä. Ratikka tuli Stockan kurviin. Kolisi. Höristin korviani. Harjoittaako hän sillimietiskelyä? Ei. Kuulin väärin.

”Valaistuneen tilan elinvoima”, nainen jatkoi. Kyllä se puhuu zeniläisyydestä, mutta mitä ihmettä sillä on tekemistä sillin kanssa. Zeniläisethän ovat kasvissyöjiä. Voihan silli aiheuttaa väristyksiä faneilleen. Mutta sillin kautta minuudettomaan tilaan? Nipistin itseäni. Onko tämä unta?

Ei, nainen oli lihaa ja verta. Hän pudotti huppunsa ja vaihtoi kännykkäkättä. Vaunu nytkähti liikkeelle. Olisi pitänyt hypätä pois, mutta uteliaisuus voitti.

”Juttu on siinä, että tekee silliä tekemättä sitä”, nainen jatkoi.

Kuulosti utopistiselta. ”Sumean logiikan tyyppi”, supatti ystäväni.

Nainen poistui ratikasta Suurtorilla. Hänessä oli ripaus villin sillin zeniä.

”Trendit menee ja tulee, huomenna kaikki voi olla kato kristinuskoo”, selosti Pohjanmaalle matkaava tuttavani junassa. Maailma on miten sen hahmottaa. Näin on näreet.

”Yksi valaistuu teen tiellä, toinen vetää fiiliksiä sillistä”, hän jatkoi. ”Kaikki on tietä”, sotkeutui kanssamatkustaja keskusteluun.

Luminen maisema kiisi ikkunoiden takana. Yhtäkkiä oli ihan hiljaista. ”Zeniläinen silli on silliä ilman reseptejä. Siinä seurataan tietä, jota ei ole. Valitset tai jätät valitsematta”, hän jatkoi ja jäi tuijottamaan maisemaa.

Tuli pitkä hiljaisuus, odottelin sillifilosofin jatkavan. Hän nojasi päätään ikkunaan, kurkistin. Hän oli nukahtanut. Saavumme kohta Tampereelle -kuulutus, rikkoi hiljaisuuden.

Junaa vaihtaessa mietin, millainen todella olisi ei venäläinen, vaan zeniläinen sillipöytä? Asia oli vakava, sen verran tunsin aitoja sillikiihkoilijoita. Heidän kulinaarinen sillitaivaansa oli kaukana toisella kädellä tekemisestä tai hotkimisesta. He osasivat nauttia ja tehdä sillinsyönnistä suurenmoisen seremonian. He söivät itsensä nirvanaan asiaankuuluvine tykötarpeineen. Juuri kun silliolemuksen syvä rauha oli saavuttamassa minut, juna syöksyi Pönttövuoren tunneliin.

Kotona odottivat pulskat sillit hoikkine serkkuineen. Silakoita huuhdeltiin ja valutettiin. Perattiin ja raaputettiin. Valmistettiin liemiä niin sherrystä kuin tavallisesta etikastakin. Veitset viipaloivat anjoviksia ja pilkkoivat komeita Islannin sillejä. Mausteiden aromit kuiskivat terveisiä itämailta. Keittiössä leijui aavistus erämaan hiekkaa ja kamelin hikeä.

Jos Clupea harengus harenguksessa on zenin hiljaisuutta tai vapautumista, on siinä myös melkoista koketeeraajaakin. Sutjakka silli on tottunut muodonmuutoksiin ja sujahtamaan jos jonkinlaisiin asusteisiin. Tarvittaessa se pukeutuu minkkiturkkiin tai sukeltaa ylellisesti shampanjakylpyyn. Maailman tyylillä se heittää curryllä parfymoidun kuohukermapilven ylleen, silloin se tulee Bombaysta. Renessanssista lähtien sillillä on ollut pysyvä pöytävaraus herrojen pöytiin.

Ystävättäreni sujautti käteeni salaisen silliaseensa: Alle

Tiders sill.

”Norjalaista”, hän sanoi merkitsevästi. Resepti oli suuri salaisuus. Juhlapöydässä sillin seurapiirin vietteli niin norjalaiset kuin lasimestarit. Kanttarellisnapsi kyyti milloin hopeakylkistä silakkaserkkua, milloin viritti tietä Matjessinfonialle. Pöydässä oli villin sillin zeniä!