Myönnä, että pelottaa

Hevosharrastajalle voi pelosta kasvaa elämää rajoittava mörkö. Pelon rehellinen myöntäminen on ensimmäinen askel siitä eroon pääsemisessä.

Toisen lapseni synnyttyä aloin pelätä hevosia. Keksin kaikenlaisia tekosyitä talleille lähdölle. Milloin oli flunssaa tai asiaa huonekalukauppaan.

Kai se oli jonkinlaista äidin itsesuojeluvaistoa. Kuvittelin villissä mielessäni kaikenlaisia hevosonnettomuuksia – miten lapsilleni olisi käynyt? Nyt olen taas sinut hevosien kanssa. Kiitos erään tutun ratsastuksenopettajan, jonka kanssa kävimme pelkotilani läpi.

Putosin hevosen selästä esteillä. Selvisin mustelmilla ja ruhjeilla, mutta paluu talleille oli haaverin jälkeen vaikeaa. Harkitsin koko heppastelun lopettamista. Se masensi.

Onneksi hakeuduin hevosterapiatoimintaan. Sain apua. Saatan tosin pelätä vieläkin esteillä, mutta pärjään sen kanssa saatuani itseluottamukseni takaisin.

Ikänsä hevoshullu

Pari vuotta sitten keväisellä maastolenkillä hevoseni kaatui kesken rauhallisen laukan jäisessä kurvissa. Jalkani jäi hevosen alle ja murtui.

Toipilasajan päätyttyä ampaisin tallille, mutta selkään nousun jälkeen alkoi pelottaa. Tulin itkien alas satulasta.

Jokin alitajuinen kammo tapauksesta jäi, vaikka syy ei ollutkaan hevosen. Pikkuhiljaa olen uskaltanut enemmän ja enemmän, mutta maastossa en vieläkään suostu laukkaamaan. Olen yrittänyt olla armelias itselleni, myöntää pelkoni ja tehdä vain sen, minkä sillä erää pystyn.

Tallikeiju