Konstailematon kokki

Isäntä on keittiön herra ja vastaa perheen ruuanvalmistuksesta. 

Kai Linnilä käyttää myös pönttöuunia ruokien kypsentämiseen. 

Linnilän kodissa on hyllymetreittäin kirjoja, myös keittokirjoja. 

Kustantaja, tietokirjailija Kai Linnilä, 73, on kirjoittanut useita ruokakirjoja, uusimpana kirjan puurosta ja talkkunasta. Hän ei pelkästään kirjoita ruuasta, vaan myös laittaa sitä, kolme kertaa päivässä.

”Meillä syödään aamiainen kello 7.30, lounas 11.30 ja päivällinen kello 18. Sen jälkeen ei syödä. Ruokailu on mukava tauko työpäivässä, ja me liikutaan aika paljon, joten ei voida olla kepeillä eväillä”, Kai kertoo. ”Me” on yhtä kuin Kai ja puoliso, kirjailija Kaari Utrio.

Liikunta tarkoittaa sitä, että ”vaimo tekee tunnin lenkin ja voimistelee, minäkin teen lenkin ja hakkaan puita, mitä rakastan yli kaiken. Vanhat ukothan tekee klapeja mielettömät määrät, meilläkin niitä syntyy koko ajan lisää”, Kai hymähtää.

Puuta tarvitaan huushollin lämmittämiseen sähkön ja ilmalämpöpumpun lisäksi. Vanhassa talossa on kolme uunia, joita Kai käyttää myös ruuanvalmistukseen.

”Jos iltapäivällä lämmitän pönttöuunia, pistä padan sinne yöksi. Otan seuraavana päivänä ulos valmiin ruuan puoli kahdeltatoista. Sitten teen vain lisukkeen ja salaatin seuraksi.”

Kaksi pesällistä klapeja saa palaa uunissa hiillokseksi ja tekeytyä noin tunnin, sitten uuni on valmis. Mittaria ei tarvitse.

”Kerran mittasin lämpötilan. Mittari räjähti heti.”

Vain sitä mies on harmitellut, ettei teettänyt uuniin isompaa pesää, johon mahtuisi riistapata.

Kai Linnilä on kotoisin Pohjois-Suomesta. Perhe joutui lähtemään Rovaniemeltä evakkoon isän syntymäkotiin Kiuruvedelle, kun Kai oli alle kolmevuotias. Sieltä Linnin tilalta Kai muistaa ensimmäiset ruokaelämyksensä. Isotäti-Reetan pohjoissavolainen talkkuna ja mykyrokka eli tappaiskeitto olivat pikku-Kain mieleen.

Isotäti antoi Kain notkua keittiössä seuraamassa touhuja, kunnes evakkotie vei perheen asutustarkastajaisän mukana Kemiin ja Kajaaniin.

Varsinaisen ruuanlaittokipinän Kai sai ollessaan Teinilehden päätoimittajana 1960-luvun alussa. Lehti painettiin Forssan kirjapainossa, ja Kai asui Koskenniskan hotellissa, missä hän sai työpäivän jälkeen mennä kabinettiin ja tilata kirjapainon laskuun ruokia. Listalla oli coeur de filet eli härän sisäfilettä.

”Se oli parasta ruokaa, mitä olin syönyt siihen mennessä. Päätin, että kyllä mun pitää tää oppia.”

Seuraavana kesänä Kai valmisti coeur de fileetä vieraille ja se onnistui.

”Lapsuudenkodissa äiti oli erinomainen ruuanlaittaja, mutta hän sairasteli paljon. Me hoidettiin ruokataloutta miesporukalla. Tehtiin lihakeittoa ja puuroja ja paistettiin munia. Se oli aika ykstotista touhua, kunnes isotäti-Reetta tuli sinne huushollerskaksi.”

Kai Linnilä ja Kaari Utrio ostivat vanhan talon Somerniemeltä vuonna 1975 kesäpaikakseen. Kai jäi kesän jälkeen maalle suunnittelemaan talon remonttia ja Kaari palasi kotiin Ritarikadulle Helsinkiin.

Yhtenä aamuna Kai soitti vaimolleen. ”Onks meillä mitään syytä asua Helsingissä?” mies kysyi. Ei Kaari heti aamutuimaan keksinyt. Niin pariskunta muutti kokonaan maalle ja on viihtynyt siellä yli 40 vuotta.

”Ensin hurahdettiin tietysti omavaraistalouteen. Oli kanoja, sikoja, lampaita, hanhia, ankkoja, yksi hiehokin. Tontilla kasvoi vihanneksia ja yrttejä. Kaikkea oli aina amatöörimäisesti liikaa. Sitruunamelissaakin olisi riittänyt varmaan koko Hämeen läänille”, Kai virnistää.

Sitten kustantaja Tammi keksi sarjan Kulttuurimatkailijan Suomi, joka vei Kain matkoille ympäri Suomea. Kaari, joka ei ollut innostunut eläimistä, jäi kotimieheksi pienen Lasse-pojan kanssa.

”Kaari tutki sikojen ja siipikarjojen sairauksia kirjoista ja aina kun soitin kotiin, hän kertoi, että nyt niissä on se ja se tauti. Totesin, ettei siitä mitään tule, että vaimorassukka joutuu miettimään eläinkunnan sairauksia. Päätimme jättää ruuantuotannon osaavammille ja jatkaa kirjoittamista.”

Somerolla osaamista riittää, sillä kunnassa on isoja sika-, vilja- ja munatiloja. Lähellä oleva Kolatun juustola on maankuulu.

Kalastusta Linnilä ei kuitenkaan jättänyt, vaan pyytää lähijärvestä niin kuhat, ahvenet, hauet kuin matikatkin.

Kai Linnilä rakastaa haudutettuja ruokia. Pönttöuunin lisäksi hän käyttää haudutuslaatikkoa, missä hän valmistaa jogurttia kerran, pari viikossa ja joskus puuroakin.

Nykyinen solumuovilaatikko on ollut Kailla toistakymmentä vuotta, mutta tavallinen styroksinen kylmälaukkukin sopii tarkoitukseen.

”Pitkä hauduttaminen on mun favoriitti, sekä padoissa että puuroissa.”

Kai tunnustautuu lähiruuan suosijaksi. Nytkin hänellä on pakastimessa kesäporsas, jota tuottaja on ruokkinut härkäpavulla ja viljalla. Lampaan Kai ostaa kokonaisena luomulammastilalta ja ehdottomasti lampaan, ei karitsaa.

”Lampaassa on makua, ja sen vähemmän arvokkaista osista saa hienoja ruokia pitkällä haudutuksella. Pari-kolmevuotiaan lampaan lapapaisti on ihan muhkea.”

Läheiseltä maitotilalta Kai saa ternimaitoa ja niin sanottua välimaitoa, josta syntyy hyviä juustoja ja jogurttia. ”Tai siis kylpymaitoahan se on. Välimaitoa ei pitäisi lain mukaan käyttää ruuanvalmistukseen.”

Ternimaitoa Kai sanoo käyttävänsä väärin, kun hän tekee siitä vähän kuin creme bruleen. Tai sekoittaa ternimaidon joukkoon siivutettua ja ruskistettua pekonia ja paistaa uunissa.

”Sen on pakko olla mun keksintö, sillä näen aina kauhun ihmisten silmissä, kun tarjoan sitä hillon kanssa.”

Niin hillot, niitä riittää kylmiössä monta hyllyllistä. Tämän vuoden suosikki on luumuhillo, joka sai terästyksen etiopialaisesta konjakista, jota kukaan ei suostunut juomaan. Hilloon se antaa ihanan aromin.

Koska Kai vastaa perheen ruokataloudesta, hän pitkälti määrää, mitä syödään. ”Ruuan ei tarvitse olla monimutkaista, kun se on valmistettu puhtaista raaka-aineista.”

Eineksiä Kai ei käytä. Häntä suorastaan kauhistuttavat nuorten avioparien ruokatottumukset, kun nämä käyttävät niin paljon valmisruokaa.

”Se on melko kallis tie. Loppujen lopuksi monipuolista, ravitsevaa ja maukasta ruokaa pystyy valmistamaan melko halvalla.”

Esimerkiksi puuro on Kain mielestä hyvä lounasruoka. Jos edellisestä päivästä on jäänyt tähteitä sen verran, että niitä riittää yhdelle, niin Kai keittää itselleen puuron ja tekee voileivän ja vaimo saa herkutella tähteillä — tämä kun jostain syystä ei suostu syömään minkäänlaista puuroa.

Ja kun herra Eliel eli 8-vuotias pojanpoika tulee käymään, hänen kanssaan Kai syö puuroa. Tosin ensimmäisellä kerralla poika ilmoitti, että ei syö koskaan puuroa, koska äiti ei osaa tehdä sitä. Lopulta hän söi kolme lautasellista ja kertoi kotona, että Kai osaa tehdä puuroa.

Puuroista on tullut lähes muotiasia, mutta Kai Linnilä ei perusta muotiin. Hänestä nykyistä ruoka-ajattelua leimaa liiaksi jatkuva muotien vaihtelu. Kokkiohjelmia hän ei katso lainkaan.

”Niin paljon kuin ruuasta vaahdotaan, niin ruokatottumukset ovat yksipuolistuneet. Vanhanajan keittiö on unohdettu eikä ravintoloista saa enää sellaista ruokaa kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Ruoka-asiat eivät enää ole jatkumo, vaan ponnahdetaan ilmiöstä toiseen. Esimerkiksi nyt muotiin tullut nyhtöpossu on hyvä asia, koska siihen käytetään ruhon halvimpia osia, mutta sekin muoti menee varmasti kohta ohi”, Kai Linnilä harmittelee.

Kai Linnilä ja Kaari Utrio perustivat Somerniemelle, nykyiselle Somerolle, oman kirjankustantamon, joka julkaisee tietokirjoja ja tuo maahan tupakkaa, sikareja ja piippuja. Nyt kustantamoa johtaa poika Lasse ja se työllistää viisi henkeä.

Apujoukkona on vanha polvi. Kai on jo yli seitsemänkymppinen, mutta jatkaa työtä kustantamossa, ja Kaari kirjoittaa.

”Joka kerta hän alkaa kirjoittaa viimeistä kirjaansa. Ei malta lopettaa.”

Keittokirjojen kustantamisen Linnilät ovat lopettaneet, vaikka kyllä jotkut niitäkin vielä ostavat. ”Muodissa olevat kokkien ja ravintoloiden esittelykirjat tuntuvat menevän kaupaksi. Jos tekijä on tarpeeksi somessa, niin kirjoillakin on menekkiä, siitä Gullichsenin avokadokirja on ääriesimerkki”, Kai toteaa.

Mies tunnustaa, että hän ei ole koskaan edes avannut feisbuukkia, vaikka onkin tietokoneistanut firman jo 80-luvun alussa ja koko firman menestys liittyy atk:hon. ”Minulla ei yksinkertaisesti riitä aika sellaiseen.”

Vaikka toisaalta maalla on Kain mielestä enemmän aikaa kuin kaupungissa.

”Emme ole halunneet pois täältä, koska maalla ehtii tehdä enemmän kuin Helsingissä, missä seuraelämä vei niin paljon vapaa-ajasta. Yhdeksän peninkulman etäisyyden vaimo taittaa linja-autolla runsaassa tunnissa ja matkalla voi lukea. Minä käyn Helsingissä pikkuautolla, mutta en jää notkumaan. Täällä on hyvä.”