Käsityöyrittäjä Anne Jaskari ihastui jo 10-vuotiaana nikkarintyyliseen maalaistaloon Käyppälän kylässä – kuinkas sitten kävikään?

Anne Jaskari esittelee asiakkaan lähettämää Saab-kuvaa, josta tehtiin brodeeraus. Tilkkutäkin myymälästä löytyy monenmoisia käsitöitä. Kuva: Johannes Tervo

Moni pienyritys on ajautunut kurimukseen koronan takia, mutta laihialaisen ompelimo ja käsityöliike Tilkkutäkin yrittäjä Anne Jaskari on tänään täydessä työn touhussa.

Työlistalla on vetoketjun vaihtoja, sohvatyynyn päällisten ompelua sekä pyyhkeiden brodeerauksia. Lisäksi työn alla kankaisia kasvomaskeja, joita Jaskari on alkanut valmistaa uusina tuotteina.

”Kasvomaskeja käydään ostamassa myös kauempaa ja niitä ommellessa työpäiväni ovat venyneet 16-tuntisiksi. Eilen tein pikatilauksena kauppakeskuksen peliautomaattien päälle suojahuput koronaviruksen vuoksi”, Anne Jaskari kertoo.

Koronaepidemian alkaessa liike hiljeni hetkeksi ja Jaskari harkitsi sen sulkemista. Sitten asiakasmäärät taas nousivat.

Jaskarin mukaan korona on lisännyt sisustusintoa ja ompelupalveluille riittää kysyntää. Monet tarttuvat nyt uusiin haasteisiin, kun kotona oleilulle jää enemmän aikaa. Myös käsityötarvikkeiden kysyntä on lisääntynyt.

”Muun muassa sohvapäällisiä on tilattu ja ihmiset korjauttavat nyt paljon vaatteitaan. Talomme rappusille ilmestyy usein illan aikana vaatepussi, jossa on nimi ja puhelinnumero.”

Tilkkutäkki sijaitsee Annen ja hänen aviomiehensä Jari Jaskarin kotitilalla, Käyppälän kylässä viisi kilometriä Laihialta Tampereelle päin. Vuonna 1889 rakennetun maatilan päärakennuksen päädyssä on myös myymälä, jossa on kaupan käsintehtyjä lahjatuotteita ja lastenvaatteita. Suojelukohteena olevan maalaistaloidyllin vierestä kulkee valtatie 3.

Kurikassa syntynyt ja Vaasassa varttunut Anne Jaskari muistaa talomiljöön jo lapsuudestaan. Hän kulki sen ohi lukemattomia kertoja käydessään perheensä kanssa mummolassa Kurikassa ja Jalasjärvellä.

Hän ihastui nikkarityyliseen maalaistaloon ja sen katolla olevaan vellikelloon ollessaan kymmenvuotias. Tytön mielestä talossa oli jotain satumaisen kiehtovaa ja hän haaveili asuvansa siinä.

”Lopulta isän piti aina pysähtyä tässä kohtaa, koska halusin nähdä talon kunnolla. Paluumatkalla Vaasaan oli usein pimeää ja silloin hermostuin, koska en nähnyt taloa”, Jaskari muistelee.

Valtatie 3:n kyljessä oleva nikkarityylinen maatila vei Anne Jaskarin sydämen jo lapsena. Siitä tuli lopulta hänen kotitilansa. Kuva: Johannes Tervo

Viisitoistakesäisenä Jaskari alkoi kulkea serkkunsa kanssa Mietaan nuorisoseuralla Kurikassa. Siellä hän ihastui viisi vuotta vanhempaan poikaan. Hän ihasteli poikaa vuoden ajan, mutta nuorelta komistukselta ei herunut vastakaikua.

Uudenvuodenaattona 1980 Jaskari huomasi pojan vinkkaavan kaverilleen, että hae tuota tyttöä tanssimaan.

”Kun kaveri ei hakenut, Jarin oli haettava itse. Siitä alkoi seurustelumme ja Jari alkoi käydä luonani Vaasassa”, Jaskari muistelee alkutaivaltaan nykyisen aviomiehensä kanssa.

Varsinaisen yllätys koitti, kun Jari toi tyttöystävänsä näytille kotiinsa Laihialle.

”Kun auto pysähtyi tämän talon pihaan, kysyin että miksi tulimme tänne. Jari vastasi ihmetellen, että no koska hän asuu tässä talossa. En meinannut uskoa todeksi sitä, että kymmenvuotiaan tytön unelmatalo ja pitkään jahtaamani poika menisivät yksi yhteen.”

”Silloin päätin, että tämä isäntä on sellainen kultakimpale, että siitä ei kannata päästää irti”, Jaskari nauraa.

Nuori pari asteli vihille kolme vuotta myöhemmin. Aluksi he asuivat valtatien toisella puolella olevassa talossa, mutta vappuna 1990 sukupolvenvaihdoksen myötä heistä tuli Jarin sukutilan isäntäpari.

Ennen Tilkkutäkkiä Jaskarilla oli virka Vaasan keskussairaalan ylilääkärin sihteerinä. Vaikka hän tykkäsi työstä, unelmat veivät eteenpäin.

Jaskari oli haaveillut pitkään omasta käsityöalan yrityksestä. Miehensä kannustamana hän irtisanoi itsensä ja perusti Tilkkutäkin kotitalonsa päätyyn vuonna 1998.

Käsityöinnostuksensa Jaskari peri äidiltään. ”Äiti ompeli paljon asiakkaille postinkantajan työnsä ohessa. Hän sanoi minulle, että älä koskaan tee käsitöistä ammattia. Äiti ei ehtinyt nähdä yritystäni, sillä hän kuoli syöpään 48-vuotiaana. Harmi, etten ehtinyt kysellä häneltä neuvoja.”

Tilkkutäkissä ei ole ulkopuolisia työntekijöitä, mutta sähkömiehenä työskentelevä aviomies Jari on tarvittaessa apuna. Hän tekee tietokoneella brodeerausohjelmia ja erikoiskaavoja ja huoltaa koneita. It-alalle kouluttautunut Reija-tytär huolehtii sosiaalisen median verkostoista.

Tilkkutäkin aikana käsityöala on kokenut mullistuksen. Alkuvuosina kangaskauppa kävi kuumana, mutta viime vuosina myynti on hiipunut.

”Ennen ommeltiin paljon lasten ulkovaatteita, mutta nyt se ei kannata, koska halpakaupoista valmiita kahdella kympillä.”

Anne Jaskari ompelee monenlaisia pukuja ja asusteita. Kuva: Johannes Tervo

Tilkkutäkin erikoisosaamista ovat maskotit ja hahmopuvut. Jokainen maskotti suunnitellaan yksilöllisesti asiakkaan idean pohjalta esimerkiksi kuvan tai yrityksen logon avulla.

Kestosuosikkeja ovat myös mittatilaustyönä tehdyt lasten työhaalarit, joita on tilattu jopa New Yorkiin asti. Suuri osa asiakkaista tulee Googlen kautta.

”Hiljattain eräs mies soitti Etelä-Suomesta ja kertoi, että vaimo on suuttunut, koska hän pilasi lapsensa parhaat haalarit autotallissa. Teimme haalarit ja lähetimme ne hänelle. Myöhemmin vaimo laittoi kiitosviestin ja kehui miehensä omatoimisuutta.”

Jaskarin mukaan käsitöiden arvostus on nousussa. Sen myötä Laihialle on perustettu uusia käsityöyrityksiä.

”On hienoa huomata, että paikalliset ihmiset käyttävät paikallisia palveluja, kun niitä on saatavilla”, Jaskari kiittelee.

Kesäaikaan Tilkkutäkki on myös maatilamatkailukohde, jossa bussiryhmät vierailevat tilauksesta. Tilan vintille remontoidussa juhlatilassa järjestetään kesähäitä ja syntymäpäiviä. Koronan vuoksi tutustumiskäynnit ja tilavuokraukset on laitettu jäihin koko loppuvuodeksi.

Jaskarin tila on esimerkki monimuotoisesta maaseutuyrittämisestä. Vaikka kesästä tulee hiljaisempi, tekemistä riittää. Tilalla on 30 hehtaaria peltoa ja yli sata hehtaaria metsää. Jaskarit tekevät yhdessä metsä- ja peltotöitä. Peltotyötä jaetaan siten, että Anne äestää ja pui, isäntä kylvää ja kyntää.

Lomaa pariskunta pitää vain juhannuksena ja Tangomarkkinoiden aikana.

131 vuotta vanhan tilan salissa on ­paljon kuvia ja muistoesineitä. Kuva: Johannes Tervo

Viisitoista vuotta sitten Anne Jaskarin elämä oli katketa auto-onnettomuudessa, kun toinen auto törmäsi hänen autonsa kylkeen risteysalueella.

Auto romuttui täysin. Jaskari saatiin irrotettua autosta vasta 45 minuutin jälkeen. Hän muistaa, kuinka palomiehet nipistelivät hänen jalkojansa ja yllättyivät, että niissä oli tunto tallella. Jaskari kuntoutui ja myös toinen osapuoli selvisi kolarista ilman pysyviä vammoja.

Kymmenen kuukautta myöhemmin aviomies Jari jäi puun alle metsätöissä. "Hän menetti tajuntansa. Kun lääkärihelikopteri laskeutui viereiselle pellolle, olin täydessä sokissa ja huusin hänelle, että et voi tehdä tätä, koska minäkin selvisin.”

”Onneksi vierestä oli kaadettu puita ja puun ja maan väliin oli jäänyt pieni rako. Jari selvisi muutaman kuukauden sairauslomalla, mutta kyllä meidän elämänarvomme menivät uusiksi”, Anne muistelee.

Tanssi ja laulaminen ovat pariskunnan yhteisiä intohimoja. Jaskarin mukaan heidän lauluäänensä sopivat hyvin yhteen.

”Meillä on hyvin samanlaiset arvot ja kiinnostuksen kohteet. Meidän ei tarvitse sanoa ääneen asioita, kun tiedämme mitä toinen tarkoittaa. Varsinkin silloin, kun toisen pitää olla hiljaa.”

Heidän viisi lastaan ovat jo muuttaneet omilleen. Väriä ja sisältöä elämään tuovat myös seitsemän lastenlasta.

Jälkikasvu on tottunut siihen, että tilalla touhutaan jatkuvasti jotain. ”Osa lapsenlapsistamme on ollut mukana työhommissa. He kyselevät jatkuvasti, että milloin he pääsisivät taas metsähommiin ja sen jälkeen pihasaunaan.”

Jaskari on onnellinen, että hänellä on ollut mahdollisuus elää omannäköistään elämää. Nuorena hän ei osannut edes kuvitella, että hänestä tulisi maatilan emäntä, jonka henkireikänä ovat pelto- ja metsätyöt.

”Olimme jo seurustelumme alkuaikoina Jarin kanssa etsimässä hukkakauraa. Ajattelin silloin, että tämä on ihan hölmöläisten hommaa. Nyt kun on itse emäntänä isännän kanssa pellolla kitkemässä hukkakauraa säkkiin, niin voi jestas, kuinka siitä hiljaisuudesta ja yhdessäolosta osaakaan nauttia.”