Perintönä 17 laatikollista kirjoja – mitä ihmettä tehdä niille kaikille?
Naapuri pyysi runoilijaa auttamaan perintönsä lajittelussa. ”Olimme yhtä mieltä siitä, että kirjoja ei voisi noin vain läpikatsomatta viskata pois”, Heli Laaksonen kirjoittaa.
Samalla tavalla kuin vaatteet kuluvat ja vanhenevat, myös osa kirjoista menettää vääjäämättä merkitystään, toteaa Heli Laaksonen. Kuva: Jaana Kankaanpää15.11.202507:00
Yhtenä tuulisena päivänä naapurikyläläinen tuli kysymään, mitä pitäisi tehdä, kun se vanha äitikulta nyt kuoli ja häneltä jäi 17 laatikollista kirjoja. Oli ollut kirjastonhoitaja ammatiltaan ja rakastanut todella kirjoja.
Miten niiden kanssa toimisi viisaimmin – tuletko sinä runoilija katsomaan?
Kyl vaa, riamumiäli!
Jos sattuu heittämään maailman viimeisimmän Mynämäen kiertokoulun keittäjän elämäkerran hellan pesään, on aiheuttanut sillä kohtaa kulttuurisen sukupuuton.
Olimme yhtä mieltä siitä, että kirjoja ei voisi noin vain läpikatsomatta viskata pois. Kirjathan kantavat kansakuntamme kieltä ja muistia. Niitä ei voi rinnastaa Kiinasta kuljetettuun rikkinäiseen sateenvarjoon, jonka surutta ruttaamme roskikseen.
Vaikka voi luulla, että internetiin on jo tallennettuna kaikki – niin ei lähelläkään! Esimerkiksi monet paikallishistoriat, pienlevikkiset painatteet, kylähullujen runokirjat, erikoiset pikkuromaanit ovat ilmestyneet vain kirjana, vain muutamina kappaleina.
Jos sattuu heittämään maailman viimeisimmän Mynämäen kiertokoulun keittäjän elämäkerran hellan pesään, on aiheuttanut sillä kohtaa kulttuurisen sukupuuton. Ei niitä kerättyjä tietoja ole enää kukaan muistamassa.
Teksti pysyy samana, mutta itse muuttuu – parhaat kirjat liikkuvat ajan mukana, vaikka seisovat hiljaa hyllyllä odottamassa meitä.
Kyläläinen oli jo plokannut päältä äitinsä hyllystä itselleen tärkeät kirjat: lapsuuden muistorikkaat, puuväreillä suhritut satukirjat, nuoruusajan puhuttelevimmat runokokoelmat ja luotto-opukset, joihin aina vain palaa.
Teksti pysyy samana, mutta itse muuttuu – parhaat kirjat liikkuvat ajan mukana, vaikka seisovat hiljaa hyllyllä odottamassa meitä.
Sain jäädä yksinäni iltaan saakka tyhjään kerrostaloasuntoon kirjojen keskelle. Vain minä ja 17 laatikollista kirjoja. Mikä taivas!
Sain luvan poimia omakseni, mikä kiinnostaa ja lajitella sitten arvokkaimmat tarjottavaksi Finlandia-kirjoille, käytettyjen kirjojen keskusvarastolle, josta saikin hyviä neuvoja kirjojen arviointiin. Loput kirjat minut valtuutettiin prääkkäämään energiajätteeksi.
Joillekin kirja on niin pyhä, että pois heittäminen ei onnistu. Monesti samat ihmiset sanovat, etteivät enää osta yhtäkään kirjaa, koska hyllyyn ei enää mahdu. Eikö ole kirjan pyhyyden vähättelyä, että uudelle kirjallisuudelle ei annettaisi enää koskaan tilaa eikä mahdollisuutta päästä koteihin?
Samalla tavalla kuin vaatteet kuluvat ja vanhenevat, myös osa kirjoista menettää vääjäämättä merkitystään. 1980-luvun lakitietokirjat eivät enää tässä ajassa palvele luotettavasti. 25 vuotta vanhat atk-oppaat kotimikroon syventymiseksi ovat hauskoja kuriositeetteja, mutta niitä ei kannata viedä muiden vaivoiksi Ota tästä ilmaiseksi -koreihin.
Joistakin erinomaisista kirjoista on otettu aikanaan jopa satojen tuhansien painoksia. Nämä kirjakerhokirjat siirtyivät lajittelupäivänäni tuomiopäivänlaatikoihin matkalleen kohti lämmitysuuneja.
Moni askartelee kirjojen kauneimmista sivuista koristeitakin, runollisia paperijouluenkeleitä.
Tällä hetkellä kirjoja ei niiden liimojen ja muovien vuoksi kierrätetä paperinkeräykseen niin kuin joskus ohjeistettiin.
Ekovillapaaleissahan näkee paperinkeräyksen tuotoksena tekstinpätkiä, yksittäisiä sanoja ja lauseenpuolikkaita. Jonkun ihmisen ajatuksia, punnittuja, oikoluettuja. Hiukka otta syrämest!
Mutta eihän se kokonaan huono ole, jos ne viimeisenä palveluksenaan eristeenä tai energiana lämmittävät asukkaita. Moni askartelee kirjojen kauneimmista sivuista koristeitakin, runollisia paperijouluenkeleitä.
Odottamatta tulleet lukuelämykset ovat kivoja. Bongasin laatikoista itselleni runokirjojen lisäksi luvun alle myös mainion Heikki Haavion – kuuluisaa Haavioiden runoilija- ja pappissukua – Rehtorin muistelmat (1968, WSOY).
Hän ehti toimia Turun klassillisen lyseon rehtorina jo viime sotien aikaan ja kertoo eläväisesti muun muassa kurinpitotoimenpiteistä. Hän muutti rangaistuskäytäntöjä järkevämmäksi luettuaan arkistoista rangaistuskirjoja. Oppilaat olivat saaneet kaksi tuntia jälki-istuntoa esimerkiksi seuraavista syistä:
- Asiaton jankuttelu
- Kuiskaukseen vivahtava ääntämys
- Herneen heittäminen lattialle elintarvikepulan aikana
- Typerä suun käyttö ja toistuva sivupuuhailu.
Haavio kertoo pyrkineensä aina muistamaan 1500-luvulla vaikuttaneen englantilaisen pedagogin Richard Mulcasterin arvostavan katseen periaatteen: ”Jokaisessa oppilaassa on nähtävä Aleksanteri Suuri.”
Kirjasta monta sataa vuotta vanha viisaus päätyi minulle. Ja nyt teille!
Jotkut nimittelevät kirjoja pölynkerääjiksi. Kirjoitan tässä viljantuottajille, lihantuottajille, munantuottajille – olisinko kirjailijana itse joku pölyntuottaja! En! Kaikki oleva kerää pölyä – paitsi ne kirjat, joita ahkerasti luetaan.
Varjelkaamme kirjallisuutta ja kulttuuriamme!
Uuden tieltä voi hävittää voimansa menettäneitä kirjoja asianmukaisesti samalla tavalla kuin pellonlaitojen ruostuvat vanhat äkeet, niittokoneet, raamisahojen jäänteet saa mielellään viedä metallinkeräykseen.
Säilyttäkäämme aina perinnöksi saamamme suomen kieli, kerrotut tarinat, opitut asiat, lukutaito, maanviljelystaito, pellon puheen hiljainen ymmärrys.
Kirjoittaja on Rauman Lapissa asuva runoilija ja kirjailija.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
