Metsäkysymykseen on saatava kansallinen kokonaisnäkemys − olennaista on myös kyky kääntää ajatuksia toiseen asentoon kuin aiemmin

Kirjoittajien mukaan aikanaan keskeistä oli ojittaa vesitaloudeltaan huonot alueet tuottaviksi. Nyt ajattelu pitäisi kääntää toisin päin niin, että tuottavuus tulee vedennostosta. Muhoksen Tupun Isosuo ennallistettiin kolme vuotta sitten. Kuva: Timo Heikkala

EU:n tavoitteena on ennallistaa merkittävä osa jäsenvaltioiden maa- ja vesiekosysteemeistä. Tämä on aiheuttanut vilkasta keskustelua erityisesti metsätalouden toimijoiden keskuudessa. Huoli maankäyttösektoria koskettavien rajoitusten kiristymisestä on saanut monet etujärjestöt yrittämään vaikuttaa EU:n biodiversiteettistrategian valmisteluun.

Ennallistamispolitiikka tuntuu kohdanneen huomattavaa vastarintaa, mikä voi ajaa biodiversiteettistrategian valmistelun jopa poliittiseen umpikujaan. Vaikka ennallistamiseen liittyvä poliittinen päätöksenteko on ollut tähän mennessä vaikeaa, voivat todelliset haasteet alkaa vasta ennallistamishankkeiden käytännön toteuttamisen tasolla.

Haasteita ovat muun muassa eri ennallistamisen käytännön toimijoiden epäselvät tavoitteet ja ristiriitaiset vaatimukset, vastahakoisuus muutokselle ja haluttomuus ottaa riskejä, ristiriitaiset suhteet, maanomistus vs. maan hallinta sekä ennallistamistalouden puute.

Ennallistamisen tavoitteet ovat yhteiskunnan sääntelyjärjestelmälle ja toimintamalleille täysin uutta. Historia antaa taustaa asioihin. Sodan jälkeen Suomi menetti Neuvostoliitolle noin kaksi miljoonaa suohehtaaria. Sotakorvauksien maksaminen vaati metsä- ja metalliteollisuuden kehittämistä.

Vielä 1960-luvun puolivälissä metsien hakkuut ylittivät metsien vuosikasvun. Mittavat ojitusohjelmat luotiin valtion varoilla. Virheojituksiakin tehtiin, kun tuolloin ei ollut vesiensuojelujärjestelmiä. Aikakauden tavoitteena oli metsäbiomassan kasvattaminen, ja järjestelmä luotiin kansantalouden ehdoilla.

Tuon ajan toimet näkyvät puustojen hiilivarastoina Suomen metsissä. Suomessa on vielä 4,2 miljoonaa hehtaaria ojittamattomia soita. Soiden ojittamiseen liittyvä keskustelu pitäisikin nähdä syy-seuraussuhteiden prosessina, joka ei ole yksittäisten ihmisten syytä, vaan osa yhteiskunnallista selviytymistarinaa.

Aikanaan keskeistä oli ojittaa vesitaloudeltaan huonot alueet tuottaviksi. Nyt ajattelu pitäisi kääntää toisin päin, ja niin, että tuottavuus tulee vedennostosta, eikä laskusta osana turpeen hiilipäästöjen vähentämistä. Toimintalogiikan kääntäminen nurinkurin voi olla vaikea metsänomistajien käsittää. Jos tämä ymmärretään ennallistamispolitiikassa, rakentava keskustelu voidaan ”maadoittaa” oikein luontoasioissa ja hiilipäästöjen vähentämisessä.

Lisäksi kokonaisnäkemyksen sijaan osaoptimoidaan. Eräässä sosiaalisen median kommentissa hiilipäästö- ja luontokatoasiat ratkaistaisiin lopettamalla Suomen metsien hakkuut välittömästi. Kommentoija ei ehkä tiennyt, että maailman metsien vuosihakkuut ovat olleet noin neljä miljardia kuutiometriä ja Suomen noin 60 - 80 miljoonaa kuutiota. Tai, että Intiassa on hakattu polttopuuta yli 300 miljoonaa kuutiota vuodessa.

EU:n on helppo tehdä päätöksiä sellaisissa asioissa, joka koskettaa vain paria jäsenmaata. Energiaturpeen osalta kävi näin Suomen ja Irlannin osalta.

Metsämaana Suomi ei ole EU:ssa yksin. Kun Suomessa halutaan vähentää metsänhakkuita, niin Itävallassa ja Sveitsissä toivotaan suojametsien hakkuita, jotteivät lumivyöryt, maanvyöryt tai tulvat tuhoaisi laaksojen kyliä.

Metsäpolitiikka on kansallisessa päätösvallassa. Vaikka EU:lla ei ole yhteistä metsäpolitiikkaa, se vaikuttaa metsäasioihin muun muassa ilmasto-, ympäristö- ja energiapolitiikalla. Lisäksi kansainväliset sopimukset ohjaavat metsien käyttöä. Tavoitteet voivat olla osin ristiriitaisia. Kansallinen metsästrategia 2035 ja alueelliset metsäohjelmat ohjaavat metsäsektoria ekologisen, taloudellisen ja sosiaalisesti kestävän kehityksen periaatteet huomioiden.

Yhteenvetona Suomen metsien käytön linjaukset kaipaavat kansallista ratkaisua, joka ottaa huomioon EU:n tavoitteet ja nykyisen sääntelyjärjestelmän historian ja reunaehdot. Osaoptimoinnin sijaan tarvitaan kokonaisvaltainen näkemys, miten metsiämme käytetään monitavoitteisesti puutuotantoon, hiilensidontaan, virkistykseen, keräilyyn, suojeluun, ennallistamiseen ja luontokadon torjuntaan. Talousmetsien luonnonhoito sekä metsien talouskäytön ympäristövaikutusten hallinta ovat nekin tärkeitä seikkoja.

Alan eri osapuolten ja myös maanomistajien näkemyksiä on kuultava. Ennallistamistoimet edellyttävät riittävää rahoitusta ja suotuisan toimintaympäristön. Suotuisaa toimintaympäristöä tarvitaan esimerkiksi ennallistamistalouden syntymiselle. Toisen maata ei voi ennallistaa ilman lupaa eikä rahaa.

Risto Lauhanen

MMT, dosentti, erityisasiantuntija

Kari Laasasenaho

FT, erityisasiantuntija

Seinäjoen ammattikorkeakoulu