PYHÄT JA PAHAT PUUT

TEKSTI: Kati Soininen PIIRROKSET: Stiina Hovi

Kuusipuu kuuluu Jumalan luomiin hyviin puihin. Jo ennen kristinuskoa kuusi oli arvostettu esimerkiksi mahtavien tietäjien uhripuuna.

Tuttu sanonta sanoo: ”Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto”. Sanonnalla lienee viitattu kuuliaisuuteen ja arvostukseen pihan haltiakuusta kohtaan. Toisen selityksen mukaan talonrakentajalla oli tapana viettää yö kuusen alla saadakseen selville, tointaako paikalle jäädä asumaan.

Joulukuuseen liittyvän perinteen arvellaan saaneen alkunsa Välimeren maissa. Sisälle tuotu koristeltu vihreä puu symboloi hedelmällisyyttä ja Eedenin puutarhaa. Sieltä perinne kantautui Saksaan, jossa puuksi valikoitui kuusi, ja edelleen Suomeen.

Kuusi on meillä kuulunut keskitalven juhlaan jo ennen kristinuskon vaikutusta. Talot koristeltiin talvipäivänseisauksen aikaan vihreillä kuusenoksilla. Taustalla on luonnonuskomus, jonka mukaan kasvit, jotka tiettynä vuodenaikana kukoistavat, lahjoittavat elämänvoimaa myös ihmisille. Kun muu luonto talvella tuntuu lepäävän, kirkkaanvihreänä hehkuva kuusi antaa voimia.

Myös rakennuspuuna kuusi oli tärkeä. Kaskipellot äestettiin kuusesta tehdyllä karhilla. Monet soittimet on vanhastaan valmistettu kuusipuusta, jonka kumea kaiku kantaa kaikkein kauimmaksi.

Männyn kerrotaan syntyneen Jeesuksen verestä, Marian maidosta tai hauelta pudonneesta hampaasta. Kansanperinteessä mänty on hyvä puu, joka yhdistetään karhuun, metsän valtiaaseen. Kaadetun karhun kallo nostettiin korkeaan kallohonkaan; lähelle taivasta, josta karhu oli kotoisin.

Suomalaisten elämässä mänty, jota myös hongaksi ja petäjäksi kutsutaan, on ollut mukana alusta loppuun. Vauvojen kehdot valmistettiin männystä ja samasta puusta tehtiin usein ruumisarkkukin.

Vielä kuoleman jälkeen mänty valvoi vainajaa. Teiden varsille tehtiin karsikoita eli ristipetäjiä. Ihmisen kuollessa puun alimmat oksat karsittiin ja runkoon saatettiin vuolla vielä risti. Karsikot pysäyttivät kuolleen, jos tämä palasi ahdistelemaan eläviä.

Pirtteihin valoa tuoneisiin päreisiin, metrisiin kuivattuihin lastuihin, käytettiin usein mäntyä. Pula-aikana leipään pantiin Saarijärven Paavon sanoin puolet petäjäistä. Ravinnoksi käytetty pettu pelasti monia ihmisiä varmalta nälkäkuolemalta.

Kansallispuumme koivu on Jumalan luoma puu. Se tunnetaan hyvänä, valkoisena ja puhtaana. Myös Maariaa edustavan noron neitosen maidosta tai kyynelistä kerrotaan koivun syntyneen.

Tarinan mukaan koivu teki Jeesukselle palveluksen tarjoamalla suojan aurinkoa vastaan. Siitä kiitokseksi koivu sai tuohiverhon, ettei aurinko sitä polttaisi eikä pakkanen paleltaisi. Tuohesta tehtiin sitten paimenten torvet, vesituokkoset, puukontupet, marjakorit ja monet muut tarve-esineet.

Arvokasta oli myös koivusta saatu mahla. Rungosta juoksutetulla nesteellä torjuttiin kevätväsymystä ja sitä säilöttiin janojuomaksi kesän varalle. Taikavoimaakin mahlassa oli: sillä pestyt neidon kasvot säilyivät koko kesän vaaleina kuin koivun tuohi.

Polttopuuna koivu on ollut arvossa: se ei kipinöi, vaan antaa lämpöä tehokkaasti. Hyvin saatavilla olevaa koivua on käytetty kelkkojen jalaksiin, suksiin sekä kirveen ja viikatteen varsiin. Lehdettömistä oksista saatiin tarveaineet luutiin ja vispilöihin.

Kurinpitovälineeksikin oksat taipuivat – Koivuniemen herraan saivat tutustua pahojaan tehneet lapset.

Saunavihtojen eli -vastojen tekemistä säätelivät monenlaiset kiellot ja määräykset.

Pihlaja oli alun perin ukkoselle pyhitetty puu. Kristinuskon myötä ukkonen leimattiin pakanalliseksi jumalaksi ja pihlajasta tuli paholaisen puu.

Käsitys pihlajasta pyhänä puuna eli kuitenkin edelleen vahvana. ”Pyhät on pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajassa, pyhät lehvät oksasissa, marjaset sitäi pyhemmät”, sanottiin Kalevalassa.

Punaisena liekehtivien marjojen ja lehtien takia pihlaja yhdistettiin usein tuleen. Uskomuksen mukaan salama ei lyö taloon, jonka lähistölle on istutettu pihlaja. Pihalla kasvanutta haltiapuuta ei saanut hävittää, jottei talon onni menisi.

Pihlajanmarjat tekee erityisen pyhäksi niiden päässä oleva vanhana noitamerkkinä tunnettu viisikulmio. Maagiset voimat siirtyivät pihlajasta valmistettuihin esineisiin. Pihlajainen karjakeppi, johon siihenkin kaiverrettiin viisikulmiot, piti sudet loitolla.

Kova, sitkeä ja taipuisa puu on otollinen työstettävä ja ylipäätään pihlajasta tehdyt työkalut ovat olleet arvossa. ”Kyllä pienikin pitää, kun se on pihlajaa”.

Leppä, haapa ja paju luokitellaan syntyloitsuissa pahoiksi puiksi. Niihin kaikkiin liitetään myös hyviä ominaisuuksia.

Leppä on alkujaan tarkoittanut samaa kuin sana veri. Verenpunaista nestettä lepän uskottiin vuodattavan, koska se antoi käyttää itseään Jeesuksen ristipuuna. Samaa perua on myös leppäkertun nimi. Taioissa suosittiin leppää: sen avulla pahat voimat valjastettiin hyödylliseen käyttöön.

Köyhän miehen mahongiksi kutsutusta tervalepästä tehtiin astioita ja huonekaluja. Harmaalepästä ei sen sijaan ollut rakennuspuuksi. Helposti leviävänä ja joka paikan valtaavana se sai liikanimen paskaleppä.

Haapaan liittyvät kertomukset selittävät, miksi sen lehdet värisevät. Vanha kansa uskoi haavanlehtien havisevan, koska puu on peloissaan. Haavan sanottiin olevan tuomittu värisemään ikuisiksi ajoiksi, koska se antoi Jeesuksen ilmi vihollisille.

Haapa on vanhastaan ollut arvostettu puu. Siitä valmistettiin haapioita: yhdestä puunrungosta veistettyjä kivikaudelle tyypillisiä veneitä.

Paju tunnettiin paitsi pahana puuna, myös puista vanhimpana. Pajulla sanotaan olevan veden sielu, ja sitä onkin käytetty taikavarpuna kaivon paikkaa katsottaessa.

Pajunoksilla virpominen kulkeutui meille Jerusalemista, jossa vaellettiin palmunoksien kanssa Jeesuksen muistoksi. Tavalla on myös esikristillinen taustansa. Pajunoksat kissoineen toimittivat keväällä samaa vuodenkiertoon liittyvää tehtävää kuin kuusi keskitalvella. Niistä tarttui ihmisiinkin uudistavaa elinvoimaa.

Lähteet:

Metsä ja metsänviljaa, Kalevalaseuran vuosikirja 73.

Puiden juurilla, Hendrik Relve.

Puukansa, Harri Metsälä.