NÄRPIÖLÄINEN PIENOISMAAILMA

Kasvihuoneessa työskentelee Paul Evbidaru. 

Jos ulkomaista työvoimaa ei olisi, ovet olisi pitänyt sulkea, Christer Lillandt sanoo. 

Kasvihuoneilmiő

Edesmennyt Jugoslavian diktaattori Tito katselee olohuoneen seinältä närpiöläisperheen touhuja. Talossa asuu Bosniassa syntyneen Nedzad Melicin perhe. Nedzadilla on vakituinen työpaikka, oma omakotitalo rauhallisessa maalaiskylässä lähellä työpaikkaa, jatkokoulutusta suunnitteleva vaimo ja kaksi peruskoulua käyvää lasta.

Tavallinen tarina? Ei sinne päinkään.

Reilu kymmenen vuotta sitten Melicit elivät painajaisen keskellä. Ensin oli kuollut Jugoslaviaa rautaisella otteella kasassa pitänyt Tito. Sitten romahti koko kommunistinen maailma Neuvostoliittoineen. Hajanainen Jugoslavia ajautui sisällissotaan, jota käytiin vuosina 1992–1995 Melicien kotiseudulla Bosniassa.

Heti sodan alussa Nedzad oli menettänyt työpaikkansa, ja hän joutui tekemään palkatonta pakkotyötä. Nedzad ja Noria Melic yrittivät selviytyä elämästä vastasyntyneen poikavauvan kanssa. Rahaa ei ollut sen enempää kuin ruokaakaan. Samassa taloudessa elivät myös isovanhemmat.

”Se oli kauheaa aikaa. Minun olisi pitänyt lämmittää yöllä maitoa vauvalle, mutta valoja ei voinut sytyttää. Jos valot syttyivät, alkoivat sotilaat heti tulittaa ikkunoihin”, Noria Melic kertoo.

Sodan loppuvaiheessa Melicit hakeutuivat pakolaisleirille naapurimaahan Kroatiaan. Nermin-poika oli neljän kuukauden ikäinen. Viiden kuukauden odottelun jälkeen Melicit pääsivät lähtemään Suomeen. Siitä, minkälainen maa heitä odotti, heillä ei ollut mitään tietoa.

Perillä Helsinki-Vantaan lentokentällä oli tammikuun napakka 30 asteen pakkanen – niin Nedzad saapumisen muistaa. Tuntien bussimatkan jälkeen Melicit saapuivat viiden muun perheen kanssa uudelle kotipaikkakunnalleen Närpiöön. Ja he olivat iloisia, kun olivat päässeet perille.

”Kiitos Suomi. Kiitos presidentti Ahtisaari. Kiitos Christer Lillandt – Christer Lillandt supermies”, luettelee Nedzadin työkaveri, bosnialainen Dzevad Baltzar.

Supermies on Baltzarin ja Melicin työnantaja, närpiöläinen kasvihuoneyrittäjä Christer Lillandt. Lillandtin kasvihuoneilla työskentelee Christerin lisäksi hänen vaimonsa Helene, Baltzar, Melic, suomalainen Merja Peltokoski, nigerialaislähtöinen Paul Evbidaru sekä thaimaalaiset Nguyen Thi Thu Ha ja Tran Thi Puong. Lillandt ei ole palkannut ulkomaalaisia työntekijöitä säälistä eikä edes säästääkseen työvoimakustannuksissa, vaan siksi, että närpiöläiset yrittäjät kärsivät työvoimapulasta. Vajaan 10 000 asukkaan kaupungissa eletään käytännössä täystyöllisyystilanteessa. Uusia työntekijöitä tarvitsevat niin ympärivuotiseen viljelyyn panostavat kasvihuoneet kuin alueen metallialan yrityksetkin.

Yksin kasvihuonebisnes on kovassa kasvussa. Närpiöön on suunnitteilla 17 uutta kasvihuonetta, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on 9,4 hehtaaria.

Närpiö on jo ennestäänkin tomaattikaupunki. Kaupungin 300 kasvihuonealan yrittäjää tuottaa 60 prosenttia Suomen tomaateista ja 30 prosenttia kurkuista. Ala työllistää seutukunnalla yli tuhat ihmistä.

”Tämän syksyn aikana isoille kasvihuoneille tulee 60 uutta työpaikkaa”, laskeskelee Inga Nikula-Sjökvist, joka auttaa Närpiöön saapuvia ulkomaalaisia ja heidän työnantajiaan valtion rahoittamassa Pomo+ -maaseudun kehityshankkeessa.

Ulkomaalaisia onkin Närpiössä paljon verrattuna muuhun Suomeen. Virallisten tilastojen mukaan vajaat 5 prosenttia väestöstä on ulkomaalaistaustaisia, mutta todellisuudessa osuus lienee 7 prosentin tietämissä. Se tarkoittaa, että ulkomaalaisia on yli 600. Noin sadan närpiöläisyrityksen palkkalistoilla on ulkomaisia työntekijöitä.

Närpiön ulkomaalaisväestö sai alkunsa, kun kaupunki otti vastaan vietnamilaisia pakolaisia 1980-luvulla. Heistä monet muuttivat pois, etelän suuremmille paikkakunnille. Seuraavan kerran pakolaisia tuli Närpiöön 1990-luvulla. Tuolloin saapui bosnialaisia ja alun perin Pohjois-Suomeen sijoitettuja vietnamilaisia pakolaisia, jotka tulivat Närpiöön saadakseen työtä.

Työnsaanti ei ole Suomessa helppoa. Maassamme asui viime vuoden lopussa noin 120 000 ulkomaiden kansalaista. Työministeriön tilastojen mukaan ulkomaalaisten työttömyysaste on laskenut 1990-luvun yli 50 prosentista, mutta parantamista on yhä. Tämän vuosikymmenen puolivälissä 25 prosenttia Suomessa asuvista ulkomaalaisista oli vailla työtä. Koko väestön työttömyysprosentti oli tuolloin kahdeksan.

Dzevad Baltzar on kokenut työnhaun vaikeuden. Hän saapui pakolaisena Rovaniemelle ja asui siellä yhdeksän vuotta vaimonsa kanssa. Työtä ei löytynyt.

”Rovaniemi kaunis kaupunki. Mutta aina kurssi, kurssi, kurssi. Ei työtä”, Baltzar selittää vuolaasti suomen kielellä. Se on lukuisilta kursseilta tarttunut mukaan.

Tosin Närpiössä suomen kielestä ei merkittävää hyötyä ole, sillä kaupungin ehdoton valtakieli on ruotsi. Työpaikalla Dzevad pärjää työkavereiden tulkkausavulla ja elekielellä, kuten kaikki muutkin. Asiat selviävät, vaikka yksi puhuu yhtä kieltä ja toinen toista.

Vain vietnamilaiset Ha ja Puong tarvitsevat toistaiseksi oikeaa tulkkia, sillä he ovat olleet töissä Lillandtilla vasta muutaman kuukauden eivätkä vielä osaa muuta kuin omaa kieltään. Mutta sekin asia on korjaantumassa, sillä naiset opiskelevat ruotsin kieltä työpaikalla työajan jälkeen. Maksuttoman kieliopetuksen tarjoaa Pohjanmaan TE-keskuksen Medvind-projekti, jonka rahoittavat EU ja työministeriö.

Monet ulkomaalaistaustaiset kasvihuonetyöntekijät ovat tulleet Suomeen pakolaisina. Nedzad Melic sai työpaikan Christer Lillandtilta melko pian maahantulonsa jälkeen. Hän on Lillandtin pitkäaikaisin työntekijä, työsuhde on jatkunut pian kymmenen vuotta. Aluksi hän joutui olemaan työttömänä talvisin, mutta nyt talviviljely on laajentunut niin, että nykyisin Lillandtin työntekijöille on työtä ympäri vuoden.

Lillandt kääntää asian toisin päin. ”Jos ulkomaista työvoimaa ei olisi, ovet olisi pitänyt sulkea.”

Hänen mukaansa kotimaista työvoimaa on erittäin vaikeaa saada. Närpiön alueella työttömiä työnhakijoita on vähän, ja välttämättä he eivät ole kiinnostuneita kasvihuonetyöstä. Ja kasvihuoneisiin on pakko saada ihmisiä töihin, sillä työtä ei voida kokonaan koneistaa.

Kun työvoimapula on kova, viidakkorumpu toimii. 2000-luvulla Närpiöön on muuttanut paljon ulkomaalaisia nimenomaan tekemään töitä. Monet heistä ovat pakolaisina tulleiden sukulaisia, ystäviä ja naapureita. Työvoimaa on myös virrannut uusista maista, kuten Virosta ja Venäjältä.

”Laajimmillaan Närpiössä on asunut 35 eri kansallisuuden edustajia”, Nikula-Sjökvist kertoo.

Ulkomaisen työntekijän hankkiminen Suomeen on monimutkainen prosessi, jossa paperia kuluu. Nikula-Sjökvistin mukaan tavallinen tarina on se, että kasvihuoneyrittäjä Kalle tarvitsee työntekijän. Hän laittaa paikan hakuun työvoimatoimistoon. Jos hakijoita ei löydy, Kallen työntekijä, vietnamilainen Hong, ehdottaa, että hänen veljensä haluaisi tulla töihin.

He täyttävät oleskelulupahakemuksen. Paperit lähetetään Tampereen työvoimatoimistoon, jolta täytyy saada puolto veljen työlupahakemukselle. Jos se saadaan, käsittely jatkuu ulkomaalaisvirastossa.

Lupien saaminen edellyttää, että Kalle sitoutuu tarjoamaan Hongin veljelle työtä vähintään vuodeksi. Hakemuksiin pitää kirjata työntekijän palkka, jotta tiedetään, että veli pystyy palkallaan elättämään itsensä ja mahdollisen perheensä.

EU-maiden kansalaisilla paperisota ei kestä yhtä kauan, sillä oleskelulupaa ei tarvita. EU-kansalaisen täytyy vain ilmoittautua Suomessa asuvaksi kolmen kuukauden kuluessa saapumisestaan.

Tulorajat ovat tiukat. Oleskelulupaa ei heru, ellei Hongin veljelle jää verojen jälkeen vähintään 900 euroa kuussa käteen. Jos veli tuo mukanaan vaimon, joka ei ole työssä, hänen on tienattava nettona 1530 euroa kuussa. Jokaisesta alaikäisestä lapsesta tuloraja nousee 450 eurolla. Nelihenkisen perheen isän olisi siis tienattava 2430 euroa käteen, jotta hän saisi luvan tulla Suomeen töihin. Tätä on mahdoton saavuttaa ainakaan kasvihuonetyössä, jossa työehtosopimuksen mukainen minimituntipalkka on vajaat seitsemän euroa. Tulorajat koskevat myös EU-kansalaisia.

Suomalaisen oletetaan selviävän paljon vähemmällä, ainakin jos tulorajaa verrataan vaikkapa Kelan työttömälle maksamaan peruspäivärahaan. Se on 23,91 euroa päivässä, eli kuukaudessa rahaa kertyy 478 euroa. Tästä summasta vähennetään vielä verot.

Käytännössä työhön tulevien maahanmuuttajien tulorajat merkitsevät sitä, että perheen molempien vanhempien on käytävä töissä.

Tämän automatiikan vuoksi Närpiön päivähoitopaikkoihin tulee lapsia, jotka ovat muutamaa päivää aikaisemmin saapuneet Suomeen. He eivät osaa kieltä eivätkä tunne kulttuuria. Valtava elämänmuutos tapahtuu kertarytinällä.

”Lapsille ei anneta aikaa sopeutua. Se on väärin lapsia kohtaan, että heidät jätetään vieraaseen paikkaan”, harmittelee närpiöläisen Näsbyn päiväkodin johtaja Eva Johansson.

Lapset sopeutuvat yleensä nopeasti, mutta alku on vaikeaa. Kun uusi lapsi on surullinen ja itkeskelee paljon, se vaikuttaa myös muiden lasten mielialaan. ”Siinä tilanteessa ei ole helppoa lohduttaa lasta.”

Ulkomaalaisväestön kasvu tuo isoja haasteita eniten juuri päivähoitopaikoihin ja kouluihin.”Eniten toivoisin, että uusille lapsille saataisiin alkuajaksi oma avustaja – mieluiten sellainen, joka ymmärtäisi lapsen äidinkieltä”, Johansson sanoo.

Ulkomaalaisiin on Närpiössä totuteltu jo 1980-luvulta lähtien. Tilanne oli kuitenkin taloudellisesti helpompi silloin, kun kaikki tulijat olivat pakolaisia, sillä heitä varten oli olemassa korvamerkittyä rahaa. Työn perässä tulevat maahanmuuttajatkin tarvitsevat tulkkeja, avustajia ja kieliluokkia, mutta raha on tiukassa.

”Päivähoitopaikkojen ja koulujen tilanne on hyvin vaativa. Hyvää tahtoa tarvitaan”, Nikula-Sjökvist muotoilee.

Peruskouluikäiset ulkomaalaiset saavat Närpiössä käydä yhden vuoden ajan erityistä kieliluokkaa ennen siirtymistään tavalliseen opetukseen. Kieliluokalla opetellaan ruotsia ja sopeudutaan täkäläiseen kouluun. Kieliluokkalaisia on tällä hetkellä noin 30.

Tulorajat pakottavat vanhemmat tekemään joskus kohtuuttomia ratkaisuja: osa maahanmuuttajaperheen lapsista saatetaan jättää kotimaahan. Vanhemmat tienaavat Suomessa ja lähettävät sitten rahaa kotimaahansa. Nikula-Sjökvist tietää, että esimerkiksi vietnamilaisperheissä kaikkia lapsia ei ole pystytty tuomaan Suomeen.

Nikula-Sjökvist kehottaa asiakkaitaan ottamaan lapset mukaansa, mutta säännöt ovat tiukat.

”Eräs leskeksi jäänyt vietnamilainen yksinhuoltajaäiti pystyi ottamaan kaksi lastaan mukaansa vain, koska hän hankki kaksi työpaikkaa.”

Muuttovoittokuntana Närpiö joutuu painiskelemaan asuntopulan kanssa. Tulijoita on paljon, ja kaikki tarvitsisivat edullisen vuokra-asunnon. Ja maalaiskylissä ylipäänsä minkäänlainen vuokra-asunto on harvinaisuus.

”Kaikki kylien asunnot on otettu käyttöön. Tyhjilleen jääneet omakotitalot, syytinkituvat... Keskustassa maahanmuuttajia asuu eniten. Nyt tilanne on ikävä kyllä sellainen, että monta perhettä joutuu asumaan samassa asunnossa”, Nikula-Sjökvist pahoittelee.

Asuntopulan vuoksi Närpiössä työskenteleviä maa-

hanmuuttajia asuu myös lähikunnissa: Kaskisissa, Kristiinankaupungissa ja Korsnäsissä. Esimerkiksi Kaskisissa edullisia asuntoja on tarjolla, sillä Metsä-Botnian sellutehtaan työntekijöille aikanaan rakennetun kerrostalokorttelin asunnot ovat olleet pitkään vajaakäytössä.

Ongelmaksi muodostuvat kuitenkin työmatkat, sillä julkiset liikenneyhteydet ovat olemattomia. Jos muuttaa kävely- tai pyöräilymatkan ulottumattomiin työpaikalta, on pakko hankkia auto.

Dzevad Baltzar asuu vaimonsa kanssa Kaskisissa. Mies on tyytyväinen pikkuruisen rannikkokaupungin hiljaiseloon.

”En halua tanssia, ei pubiin. Mutta Kaskinen huono paikka: Metsä-Botnia haisee”, Baltzar leukailee.

Närpiö näyttää pärjäävän melko hyvin monikulttuurisuutensa kanssa. Ainakaan näkyvää rasismia kaupungissa ei ole.

Jotain kertonee se, että paikallislehdessä turkkilaislähtöinen pizzerian omistaja kertoo joutuneensa lähtemään ensin Jyväskylästä, sitten Helsingistä rasismin ja ilkivallan vuoksi. Närpiöön hän tuli, koska oli kuullut kaupungin suvaitsevaisesta hengestä.

Suvaitsevaisuus on ensimmäinen askel maahanmuuttajien kotoutumiseen. Helppoa uuteen elämään opettelu ei ole koskaan.

”Tapaan itse ajatella niitä suomalaisia, jotka muuttivat Ruotsiin. Miten heidän kotoutumisensa onnistui? Oppivatko he ruotsin kielen? Joutuivatko lapset tulkkaamaan? Saivatko he ystäviä? Tunsivatko he olevansa ruotsalaisia? Mistä nimitys finnjävel tuli?”, Nikula-Sjökvist pohtii.

Opettelemista on ollut paljasjalkaisilla närpiöläisilläkin. Christer Lillandt toteaa, ettei esimerkiksi entisen Jugoslavian tapahtumista paljon tiedetty 1990-luvun alussa. Kun hän on oppinut tuntemaan bosnialaisia, asiat ovat valjenneet. Maailma on tullut pienemmäksi.

Jos kotoutumisen mittarina pidetään sitä, ettei aio enää muuttaa synnyinmaahansa, Nedzad Melicin perhe on kotoutunut närpiöläiseen Pjelaxin maalaiskylään.

Kaikilla perheen jäsenillä on Suomen passi ja he osaavat ruotsia. Nedzad ja Noria puhuvat kotona äidinkieltään serbokroatiaa, mutta lapset puhuvat keskenään ruotsia. Koulussa he oppivat suomea.

Sodan keskellä syntynyt Nermin pelaa jalkapalloa Närpiön Kraftin joukkueessa ja haluaa muuttaa aikuisena Helsinkiin.

Televisiota Melicit katsovat paljon. Satelliitti välittää kotimaan ohjelmia. Perhe käy joka vuosi Bosniassa, mutta pysyvästi he eivät aio palata.

”Bosniassa voisi asua, mutta siellä ei ole työtä ja kouluissa on maksuja. Lapsille on paljon parempi asua Suomessa”, Nedzad Melic sanoo.

Sydän on synnyinmaassa, koti Suomessa. Titon kuva pysyy Melicien seinällä, sillä tämä on ollut Nedzadin mielestä ainoa hyvä presidentti. Suomalaisen koulun seinältä Nedzadin poikia katsoo Tarja Halonen.