Onko jo suojeltu liikaa?

Aika ajoin kuulee painokkaita puheenvuoroja: aivan liikaa tai ainakin tarpeeksi on luontoa suojeltu – jo riittää!

Pitkäaikaisten tutkimusten valossa on vaikea uskoa, että näin olisi. Maailman selkärankaisten lajien populaatiot ovat vähentyneet alle puoleen entisestä vuosien 1970 ja 2012 välillä. Makeanveden lajien populaatioista on jäljellä enää viidennes. Myös Euroopan linnuista kolmannes on hävinnyt 15:n viime vuoden aikana.

Suomen tilanne ei ole sen parempi. 30:n viime vuoden aikana pelto-, suo- ja metsälintujen kannat ovat pienentyneet kymmeniä prosentteja. Metsiemme tuttuun lintulajistoon kuuluvien hömötiaisten ja töyhtötiaisten määrä on lähes puolittunut vain kymmenessä vuodessa.

Uhanalaisten lintulajien määrä Suomessa on kasvanut 2000-luvulla 52 lajilla. Uhanalaisilla lajeilla on korkea todennäköisyys kuolla sukupuuttoon. Pohjoisessa lintukodossamme eletään siis samaa maailmanlaajuista lajien häviämisen uhkaa, josta tutkijat kansainvälisessä mittakaavassa varoittavat planeettamme kuudentena massasukupuuttona.

Hyönteisistä ei kukaan voi olla välittämättä, kaikkein vähiten maanviljelijä. 75 prosenttia maailman viljelykasveista tarvitsee pölyttäjän.

Jos hyönteiset häviävät, loppuu ruoka muiltakin kuin sirkansyöjiltä. Vaikka Kiinassa väkeä riittää jo tänä päivänä omenatarhojen käsipelillä hoidettaviin pölytyspuuhiin, mikään ihmispaljous ei riitä korvaamaan koko maailman pörriäisten työtä.

Hallitustenvälisen luontopaneelin (IPBES) elinympäristöjen tilaa ja ennallistamista koskevan arviointiraportin mukaan vuoteen 2050 mennessä maailman monimuotoisuudesta pahimmillaan jopa 46 prosenttia menetetään. Se vastaa täydellistä alkuperäisen luonnon hävikkiä 1,5 kertaa USA:n kokoisella pinta-alalla.

Vain vajaa neljännes maapinta-alasta on säästynyt merkittäviltä ihmisvaikutuksilta, mutta vuoteen 2050 mennessä tämä pinta-ala kutistuu alle kymmeneen prosenttiin. Pahimman hävityksen kohteena maailmanlaajuisesti tarkastellen ovat olleet kosteikot ja suot, joista lähes 90 prosenttia on menetetty kolmen viime vuosisadan aikana. Elinympäristöjen tuhoutuminen ei ole hidastunut, se kiihtyy.

Suomessa on 15:n viime vuoden aikana hakattu 300 000 hehtaaria eli noin 40 prosenttia vanhoista yli 160 -vuotiaista metsistä metsätalouden käytössä olevalla maalla.

Valtion budjetista rahoitettava ja vapaaehtoisuuteen perustuvan Metso-ohjelman tavoite puolestaan on suojella 100 000 hehtaaria metsää vuoteen 2025 mennessä. Tavoitetta ei rahoitusvajeen vuoksi näillä näkymin saavuteta.

Ei ole sattumaa, että luontoa katoaa vauhdilla. Samaan aikaan kun lukemattomin eri mittarein arvioituna viime vuosikymmenet on käynnissä ollut teollisen ihmisyhteiskunnan "kehittyneisyyden" suuret kiihdytysajot, on luonnon monimuotoisuuden häviämisen syöksykierre syventynyt rajusti. Ihminen on kyennyt pysäyttämään tähän mennessä vain yhden globaalin ympäristöongelman – otsonikadon suurenemisen napaseutujen yläilmakehässä.

Ei pidä ajatella, että olisi perustettava koko Suomen kokoinen suojelualue. Sitä sen sijaan meidänkin on soveliasta pohtia, onko luonnonsuojelua sittenkään liikaa. Eri maankäyttömuodoissa, kuten maa- ja metsätaloudessa on otettavissa käyttöön sellaisia toimintatapoja, jotka mahdollistavat luontotyyppien ja lajiston selviytymisen edellytykset nykyistä paremmin. Miksipä ei?

Kun lasteni ikäpolvet tulevaisuudessa hämmästelevät, miksi emme tehneet mitään enemmän, en aio selitellä. Kukin voi yrittää tehdä parhaansa.