Yhtenäistä kansaa ei voita mikään
Talvisota osoitti, että yhtenäistä kansaa ei voita mikään. Yksi merkittävimmistä sisällissodan jälkeisistä yhtenäisen kansan rakentajista oli SDP:n Väinö Tanner. Hän puolusti kaikin tavoin demokratiaa muun muassa ”taistelemalla” sanan voimalla 1920- ja 1930-luvuilla äärioikeistoa vastaan.
Aimo Cajanderin (ed.) kolmannen hallituksen (1937–1939) valtiovarainministerin Tannerin kerrotaan sanoneen, kun häntä moitittiin puolustusmäärärahojen pienuudesta, että ennen asevarustelua on saatava köyhien elinoloja korjattua, että hekin kokevat maan puolustuksen arvoiseksi.
Tanner oli vuoden 1939 marraskuussa J.K. Paasikiven rinnalla, kun Moskovassa neuvoteltiin Neuvostoliiton ”konkreettisista vaatimuksista”. Hän oli valmis kenraali C.G.E. Mannerheimin ja J.K. Paasikiven ohella valmis sodan välttämiseksi pikku myönnytyksiin, mutta jäi Cajanderin hallituksessa vähemmistöön.
Talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939 ja Cajanderin hallitus hajosi. Tannerista tuli 1. joulukuuta 1939 ulkoministeri Risto Rytin (ed.) ensimmäiseen hallitukseen, jonka tehtävänä oli pyrkiä saamaan aikaan rauha.
SDP oli tuohon aikaan ylivoimaisesti Suomen vaikutusvaltaisin puolue, sillä kesän 1939 eduskuntavaaleissa se sai 85 paikkaa. Monet historioitsijat ovat sitä mieltä, että jos Suomen kansa ilman ulkomailta tulevia määräyksiä olisi voinut vapaasti valita presidenttinsä Kyösti Kallion jouduttua eroamaan sairauden takia virastaan, valtion päämieheksi olisi vuonna 1940 valittu Väinö Tanner.
Historian opetus on, että kansaa ei pidä päästää eriarvoistumaan, sillä kahtiajakautuminen on suurin ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden uhka.
Taito Taskinen
Kuopio
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
