Katoavat kyläkoulut
4.8.202102:00
Minä olen kyläkoulun kasvatti. Viiden kilometrin koulumatka taitettiin toiseen suuntaan bussilla, toiseen koulutaksilla. Kolmannesta luokasta alkaen matkan sai kulkea myös pyörällä.
Koulun pihaa reunusti metsä. Sinne sai ottaa kallion päällä kököttävältä lipputangolta kymmenen askelta. Meillä oli tapana harppoa mahdollisimman pitkiä askeleita.
Koulun pihassa seisoi kiipeilyteline ja pari keinua, kuten kaikissa muissakin kouluissa. Yhtenä talvena pihaan johtavaan mäkeen jäädytettiin jäämäki. Seuraavana talvena se kiellettiin.
Koulusta on paljon kultaisia muistoja. Välitunneilla riitti tilaa niin tervapadalle, kirkonrotalle kuin jalkapallon pelaamiseenkin. Oli puita missä kiipeillä ja kulmia joiden takana piileskellä.
Ja ne ihanat vanhat rakennukset vesipattereineen ja ullakkovarastoineen, jonne muutamat onnekkaat pääsivät silloin tällöin penkomaan aarteita.
Pääsin ala-asteelta vuonna 2008. Tilastokeskuksen mukaan alle sadan oppilaan kouluja oli silloin yli 1 300 ja 100–299 oppilaan koulujakin noin 1 000. Jo vuonna 2016 kummankin tyypin koulujen määrä oli laskenut 800 pintaan. Nykyään niitä on vieläkin vähemmän.
Yläasteelle siirryin juuri valmistuneeseen koulukeskukseen. Vihreät lattiat ja valkoiset seinät henkivät ankeaa laitostunnelmaa. Ulko-ovet pidettiin visusti lukossa koulupäivän ajan. Matkakin oli pidempi, kahdeksan kilometriä, ja siitä piti kävellä puolet.
Uudessa koulussa oli ruokala toisin kuin vanhassa, jossa ruoka haettiin kärryillä keittiöstä luokkaan ja syötiin oman pulpetin äärellä.
Myös uusi koulu sijaitsi metsän reunassa, mutta metsä oli koulun takana, eikä leikkimiseen ollut tilaa muualla kuin asfaltoidulla, metalliaidoin rajatulla pihalla. Olin jo iso seiskaluokkalainen, joten leikit olivat muutenkin jääneet taakse.
Kaikki nuoremmatkin joutuivat vaihtamaan vanhasta ja idyllisestä kyläkoulusta uuteen keskukseen, joka oli jo valmistuessaan liian pieni oppilasmäärälle. Heitä kävi sääliksi, kun oli itse saanut oppia paljon viihtyisämmässä ympäristössä.
Tänäkin syksynä tuhannet lapset lähtevät taas koulutielle. Tien päässä odottaa yhä enenevissä määrin täyteen ahdettu harmaa koulukeskus, jossa ei oikeastaan olisi tilaa uusille oppilaille.
Mutta mitä tapahtuu lakkautetuille kyläkouluille?
Minun lapsuuteni kyläkoulun tilat on valjastettu uuteen käyttöön ja siellä järjestetään jos jonkinmoista toimintaa. Epäilen kuitenkin, että harvalla koululla on yhtä onnellinen kohtalo. Useimmat varmaan jäävät vain rapistumaan paikalleen.
Ihmettelen alituiseen ratkaisuja sulkea kyläkouluja. Suuret luokkakoot, pitkät matkat ja asfaltilla ja betonilla päällystetyt pihat tuskin parantavat viihtyvyyttä ja oppilaiden hyvinvointia.
Kaipa pienten koulujen lakkauttaminen tuottaa kunnille säästöjä. En ole osaavin henkilö arvioimaan, millainen vaikutus sillä on opetuksen laatuun. Luulisin kuitenkin, että suuressa koulussa yksittäinen oppilas jää vähemmälle huomiolle.
Kyläkoulujen katoaminen surettaa. Nykyään lapset eivät varmaan osaa edes kaivata sellaisia, kun he ovat tottuneet isompiin kouluihin.
Minä ja monet ikäiseni olemme kuitenkin onnellisia, että ehdimme vielä viimeisten joukossa kokemaan katoavat kyläkoulut.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
