Näin minusta tuli hautajaisihminen

Mielipide

12.12.201801:00

Kolumni

Eija Mansikkamäki

Olin käynyt 16-vuotiaana 16 hautajaisissa. Vähintäänkin kerran vuodessa kuoli joku iäkäs sukulainen, jonka kasvot eivät tulleet mieleen juuri sillä hetkellä, kun surutieto saavutti lapsenkorvani. Monista en ollut oikeasti kuullutkaan.

Haaleaa suhtautumistani helpotti, että jossakin suku­haarassani kulkee sukunimi Sopula, joten nimitin mielessäni lukuisat siunattavat sopuleiksi.

Toinen lieventävä asianhaara oli, että isoissa sisarusparvissa kasvaneet hämäläiset iso­vanhempani olivat naimisissa ristiin toistensa sisarusten kanssa. Tätejä ja setiä oli siis joka lähtöön, ihan liikaa lapsen ymmärrykselle.

Hautajaiskokemusta siis karttui: opin kappelikäytöksen ja saattotavat, virret ja tarjoomukset, näin paljon mustia mekkoja ja kauniita kukka­laitteita, kuulin montaa erilaista itkua.

Hieman isompana luin jo adresseja, ja vielä isompana olen pitänyt puheita. Niitä on pyydetty, vaikka en olekaan kertonut ihmisille olevani hautajais­ihminen. Ehkä historia on alkanut näkyä minussa?

Muutama vuosi sitten puhuin koulutoverini muistotilaisuudessa, sitten iäkkään lapsuudennaapurini ja viimeksi työtoverini. Kaikki kuolivat äkillisesti: yksi nukkuessaan, toinen saunoessaan ja kolmas työpaikalle, kaikki ihan liian nopeasti.

Vaikka aihe on tuttu, en tietenkään ole tottunut kuolemaan ja suruun. Itken aina paljon ja pitkään poismennyttä ja tämän läheisiä. Piti ihan pysäyttää auto bussipysäkille Mauno Koiviston hautajaisten radioinnin aikana, kun en nähnyt enää eteeni.

Kysyn myös edelleen miksi, vaikka oikein sairaiden kohdalla parempi olisi varmaan kysyä, miksi ei.

Jotakin hyvää tästä hautajais­historiastani on seurannut. Suhtaudun omaan kuolemaani sikäli käytännönläheisesti, että olen ajatellut ammentaa kokemuksistani parhaat palat ja helpottaa jälkeenjäävien elämää. Ettei lasten tarvitse miettiä, mitä äiti olisi peijaisissaan halunnut kuulla, syödä tai juoda.

Olen jutellut toiveitani ääneen leipoessani koti­keittiössä sämpylöitä ja vatkatessani vispipuuroa, mutta vastaanotto on ollut kovin nuiva.

”Lopeta!” perhe kiljuu, vaikka yritän vain auttaa heitä.

Olen tehnyt selväksi, että laulamaan pyydetään sitten Jenni Vartiainen ja Lauri Tähkä. Maksoi mitä maksoi, rahat otetaan pesästä.

Vartiainen laulakoon sen ”Sitten kun oon viimeisen lauluni laulanut/ työni tehnyt, lapsenikin kasvattanut/ luokseni tulkaa/ Katsokaa, että kaunis oon/ huuleni punatkaa/ ja jotakin punaista päälleni pukekaa/ niin matka voi alkaa”.

Punainen mekko on valmiina yläkerrassa, huulipuna löytyy käsilaukusta, olen kerrannut.

Tähkältä kuultakoon Sinä olet minun. Itkettää jo pelkkä ajatus, mutta ei siinä tilanteessa sitten enää minua.

Juomaksi kuoharia ja ruuaksi – vaikkapa verilettuja, manteli­kalaa ja kanaviillokkia, vanhoja kunnon kouluherkkuja.

Ohjelmanumerona voisi olla perinteiset tanssit, kovasti tykkäämäni harrastus.

Puheita paljon, ne ovat kivoja. Yhden voisin pitää itse: videoisin valmiiksi valko­kankaalle puheen, jossa sanon itse kullekin sen, mitä en eläissäni ehtinyt tai tohtinut. Olisiko hyvä idea?

Saattoväki tuokoon kukin yhden valkoisen ruusun, paitsi kaikki julki- ja salarakkaat, jotka voisivat tuoda punaisen. Punainen neilikka kun kuuluu elävien rintapieleen.

Hauta- tai sirottelupaikan saavat jälkeenjääneet päättää itse, että tulisi myös joskus käytyä.

Yhtä mietin: miksi en pitäisi näin hauskoja kemuja jo eläessäni?