Urho Kekkonen oli mallina länsimaiden vahvimmalle presidentinviralle, mutta nyt ranskalaisten on opeteltava uudenlaista politiikkaa
Kompromissi on ranskalaisten mielestä syvästi epäilyttävää, mutta muuta keinoa Euroopan suurmaan johtamiseen ei ole näkyvillä, kirjoittaa Helena Petäistö kolumnissaan.Tänä sunnuntaina heinäkuun 14. päivänä vietetään Ranskan kansallispäivää poikkeuksellisissa oloissa.
Kohta alkavien olympiakisajärjestelyjen takia suuri sotilasparaati ei marssi Pariisin Champs Élysées’llä, vaan Riemukaaren takana, ja juhlatunnelmaan on sekoittunut aimo annos huolestuneisuutta.
Ranska on oikeasti vedenjakajalla. Sen poliittinen käytäntö muuttuu pakon edessä.
”Onko teillä Suomessakin koalitiohallitus niin kuin Saksassa?” kysyy kerrosnaapurini epäuskoisena.
”Sehän tarkoittaa kompromissia!”, hän kauhistelee, kun kuulee, että koalitiohallitukset ovat käytäntö muuallakin Euroopassa paitsi Ranskassa ja Britanniassa.
Niinpä, kompromissi on ollut ranskalaisille epäilyttävä asia aina natsimiehityksestä lähtien. Mutta nyt se on pakko opetella uudelleen, kun viikon takainen vaalitulos toi maahan kolme poliittista blokkia ilman, että yksikään sai ehdotonta enemmistöä.
Vain yksi asia selveni: Äärioikeistolla on Ranskassa yhä vallan esteenä lasikatto – toistaiseksi.
Kompromissi on ollut ranskalaisille epäilyttävä asia aina natsimiehityksestä lähtien. Mutta nyt se on pakko opetella uudelleen.
Aina 1950-luvulle asti oli Ranskassakin koalitiohallituksia – jotka kaatuivat keskimäärin kerran vuodessa! Kun maan suuri poika Charles de Gaulle pyydettiin apuun, hän vaati uuden perustuslain, joka antaisi hänelle suuren vallan johtaa uppiniskaista kansaa.
Yhtenä mallina hänellä oli Suomen silloinen perustuslaki, joka takasi presidentti Urho Kekkoselle paljon valtaa.
De Gaulle katsoi Kekkosen vallan passaavan hänellekin ja pani vielä paremmaksi luoden Ranskaan länsimaiden vahvimman presidentinviran.
Se on sopinut erinomaisesti presidentti Emmanuel Macronillekin, joka on sillä vallalla uudistanut Ranskaa rohkeasti. Hän on visioinut myös entistä vahvempaa ja itsenäisempää Eurooppaa ulkonaisia uhkia vastaan, sekä vienyt Eurooppaa määrätietoisesti kohti puolustusyhteistyötä ja strategista autonomiaa, jonka päämäärän kaikki nyt hyväksyvät.
Mutta viimeiset kaksi vuotta Macron on joutunut vetämään jo ennestään raskasta kivirekeä ilman enemmistöhallitusta. Hänen järjestämiensä yllätysvaalien oli määrä selkeyttää tilanne eurovaalit voittaneeseen äärioikeistoon nähden – mutta toisin kävi.
Kekkosen valtakausi on päättynyt Ranskassa.
Koko kuluneen viikon Ranska on kihissyt kuin painekattila, eikä kukaan ymmärrä, miten koalitiohallitus voi näiden riitapukarien kesken syntyä. Saksalta meni viimeksi yli kaksi kuukautta hallituksen muodostamiseen ja Belgialta yli kaksi vuotta.
Ranska sijoittunee niiden väliin, jos sellainen ihme tapahtuu, että koalitiohallitus ylipäätään syntyy gallialaisten kesken. Kaikille kelpaavan pääministerin löytyminen on kiven takana, kun presidentti ei voi häntä enää itse valita ja nimittää.
Kekkosen valtakausi on päättynyt Ranskassa. Tästä lähtien Suomen ei enää tarvitse harata kaikkea sitä vastaan, jota Macron olisi ehdottanut meille pienille maille elintärkeän, mahdollisimman vahvan Euroopan rakentamiseksi.
Kolumnin kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
