Kulkutus ja saamelaisten kastijako

Olin alkuviikosta Tenojoella Utsjoen Nuorgamissa seuraamassa kulkutusta. Perinteinen saamelaisten kalastusmuoto perustuu ikivanhoihin manttaalioikeuksiin.

Kulkutus on vaikuttavaa. Se vaatii paitsi oikeuksia myös taitoja, erityisesti vuolaassa virrassa verkkomiehen ja soutajan saumatonta yhteispeliä. Siinä elää sukupolvelta toiselle siirtynyt syvä osaaminen ja perinne.

Kulkutuksessa verkko heitetään veneestä jokeen niin, että verkon pää pysyy koko ajan pyytäjällä. Ajoverkkoa ohjataan virrassa paikkoihin, jossa lohi viihtyy. Silloin tällöin uljas lohi ui verkkoon ja aloittaa taistelunsa vapaudesta.

Kulkuttajia on enää vähän. Se ei tuo entisaikojen tapaan merkittävää leivänlisää kalastajasaamelaisille, vaikka antaa enemmän saalista kuin monet muut pyyntimuodot. Moni oikeuksien haltija on lähtenyt muille kalavesille eikä jatkajia ole.

Saamelaiset ovat EU-alueen ainut virallisesti tunnustettu alkuperäiskansa. Heitä on Suomessa 8000–10000 sekä Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän alueella yhteensä 75000–100000. Tarkka määrä ei ole tiedossa, koska saamelaisten määritelmä vaihtelee eri maissa.

Saamelaista perimää on joka tapauksessa laajalti, kun on naitu ristiin ja muutettu maailmalle. Monessa suomalaissuvussa on saamelaista verta.

Viime vaalikaudella hallitus ajoi ehdotusta saamelaisten määritelmästä. Esitys kaatui selvin luvuin eduskunnassa. Sitä tuki lähinnä oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin RKP ja muutama muu hallitusedustaja.

Tenojoen soutajia esityksen kaatuminen ei harmita, päinvastoin.

Meidän lantalaisten eli ei-saamelaisten ei ole helppo ymmärtää saamen kansan identiteettiä.

Utsjoella pitkään asunut kertoi, että hän pääsi saamelaisten salaisuuksien äärellä vasta opittuaan kielen. Saamenkielinen kirjallisuus avasi hänelle vaiettuja asioita.

Yksi niistä on saamelaisten kastijako. Saamelaisryhmillä on omat paikkansa, jotka saamelaisten määritelmän avulla yritettiin betonoida.

Ylimpänä ovat poroja hoitavat pohjoissaamelaiset. Porotalous toi heille vaurautta ja statusta – enemmän kun jokivarsien ja järvien kalastaville saamelaisille. Sitten ovat inarinsaamelaiset ja pohjalla kolttasaamelaiset.

Inarin- ja koltansaamea puhutaan vain Suomessa. Puhujia on vähän, kumpiakin ainoastaan 300–400.

Kun määritelmä kaatui, myös saamelaisten kastijako pääsee terveellä tavalla murtumaan. Moni iloitsee siitä. "Kuka vain haluaa, tervetuloa perheeseen", pitäjäneuvos Veikko Guttorm kiteyttää.

Saamelaisuuden ympärillä on muuten hyvä meininki.

Inariin on valmistunut kulttuurikeskus Sajos, joka on kehittyvän saamelaiskulttuurin näyttävä symboli ja Saamelaiskäräjien kokoontumispaikka.

Inarissa kirjoitettiin tänä vuonna äidinkielen tutkinto kaikilla Suomessa puhutuilla saamen kielillä, ilmeisesti ensimmäistä kertaa. Kielikursseille on tungosta, kun yhä useampi haluaa opetella sukunsa kielen.

Utsjoella kiitellään erityisesti "riukuminiöitä", muualta muuttaneita naisia, jotka ovat tulleet saamelaismiesten puolisoiksi. Riuku-nimitys tulee pohjoissaamen sanasta riugu, joka tarkoittaa ei-saamelaista naista. Moni on opetellut kielen. Heidän roolinsa erityisesti inarin- ja koltansaamen pelastamisessa on keskeinen.

Utsjoki on edelleen Suomen suurin saamelaispitäjä. Kakkonen on – yllätys, yllätys – Helsinki. Tärkeitä ovat myös Oulu ja Rovaniemi. Myös Ylä-Lapin ulkopuolella pitää tarjota saamensukuisille lapsille mahdollisuus opetella äitiensä ja isiensä kieli ja kulttuuri.

Väkevän Tenojoen hiljainen kulkutus on tärkeä muistutus valtaväestön vastuusta tukea saamelaisia ja heidän kulttuuriaan. Saamelaisuus on Suomellekin suuri rikkaus.

Ei ole itsestään selvää, että pienet saamen kielet säilyvät hengissä. Esimerkiksi Kuolassa on saamen kieliä, joiden viimeisten puhujien ääni on saattanut jo vaieta. Kukaan ei varmasti tiedä.

Valtaväestön pitää osata toimia saamelaisten rinnalla tavalla, joka turvaa jokaisen saamen kielen ja kansanryhmän vahvan tulevaisuuden.

Kolumnia on korjattu 7.6. kello 9:35  riuku-sanan taustan vuoksi. Se ei tarkoita miestään pidempää naista vaan ei-saamelaista naista.