Ahneutta on se, kun ei mikään riitä

Ahneus on aina puhuttanut suomalaisia. Vauraus kun on menestymisen merkki, rikkaus on jotain tavoiteltavaa ja onkin sanottu ahneuden alkavan siitä missä köyhyys loppuu.

Viime aikoina Suomi on näyttäytynyt ahneuden valtakuntana, jossa huippu­johtajat istuvat ristiin toistensa hallituksissa ja jakavat etuja toisilleen.

Myös firmojen johtajien erorahat, nämä kultaiset kädenpuristukset ovat täysin yli ymmärryksen meneviä ja kansalaisten kiukun kohde.

Ahneus on luvallista rikkautensa perineelle, sillä mahtisuvun varallisuutta pitääkin kartuttaa.

Kun rikkaus kasvaa mittaamattomaan määrään se tuo yhä vähemmän tyydytystä, johtuen paljolti siitäkin kun jo kaikkea on, eikä mikään enää niin säväytä.

Yksi omituinen ahneuden alalaji onkin saituus, joka määrää rikkaan elämään puutteessa, jotta saisi kuolla rikkaana.

Ahneus ja saituus liittyvät monesti yhteen ja ovat kuin riippuvaissairauksia, missä turvallisuutta haetaan varmistelemalla aineellinen tulevaisuus.

Taustaltaan ahne ja saita ihminen voi olla pelokas ihminen. He pistävät muut ihmiset tanssimaan ympärillään heidän pillinsä mukaan ja heitä hyväksikäyttäen.

Raha pilaa osan ihmisiä, sillä kun rahaa on saatu kahmittua tarpeeksi, alkaa monesti se vallan väärinkäyttäminen, joka pilaa useasta ihmisestä loputkin hyvät ominaisuudet.

Kaikkien meidän pitäisi myös muistaa se, että kenenkään mitkään edut ei saisi mennä maapallon etujen edelle.

Ainoa oikea tapa on muuttaa opitut kulutustottumuksemme maapallon kestokykyä vastaavalle tasolle.

Etusijalle on asetettava ehdottomasti luonnonsuojelu.

Mitä paremmin luonto voi, sitä paremmin mekin voimme kaikessa, oli sitten rikas tai köyhä.