Kympin oppilaasta ei ole joukkuepelaajaksi

Tapaus Lepomäki on herättänyt valtavasti puhetta. Epäilevästi sote-uudistukseen, Juha Sipilän hallitukseen tai keskustaan suhtautuville hän on sankariainesta, kansainvälinen totuudenpuhuja.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt, kuinka raukkamaisesti kansanedustaja Lepomäki kohteli joukkuekavereitaan kokoomuksessa. Hän järjesti oman tiedotustilaisuutensa tarkasti ajoitettuna hetkenä ilmoittaakseen, että kolme vuotta valmisteltu hallituksen kärkihanke on kaadettava. Ainakin hän itse äänestää vastaan ja pyrkii hakemaan tukea muualtakin.

Kun uudistusta nyt on viety määrätietoisesti useampi vuosi, en ole pannut merkille Elina Lepomäen aikaisempia sote-analyysejä. Lepomäki ilmeisesti moderniin tapaan kirjoittaa kriittisiä kolumneja verkkojulkaisuihin, mutta laajaa poliittista valmistelua hän on ollut tukemassa.

Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo painotti useampaan otteeseen, että hänen puolueensa hyväksyi viimeisetkin muutokset yksimielisesti. Siis äänestämättä, ilman eriäviä mielipiteitä, ilman erouhkauksia ja itkukohtauksia.

Kansanedustaja Eero Lehti (kok.) näytti tuhahtaneen iltapäivälehdille, että Lepomäki luulee olevansa viisaampi kuin koko muu ryhmä yhteensä. Ymmärrän häntä oikein hyvin.

Jokaisessa eduskuntaryhmässä on tunnolliset edustajansa, jotka perehtyvät ajoissa, sanovat kantansa ääneen ja tukevat yhdessä valittua linjaa. Jokaisessa eduskuntaryhmässä on myös median suosikit, joiden viestit ja tunteet kiinnostavat, vaikka aina sitä asiaa ei niin olisikaan.

Elina Lepomäki on hyvinkin oikeassa siinä, että valinnanvapaus on sotelle suuri ongelma.

Jos Lepomäki olisi vaivautunut tuomaan excel-laskelmansa keskustan Hannakaisa Heikkisen tueksi viime syksyn pörriäis-väännössä, hän olisi tehnyt sitä työtä, johon hänet on valittu.

Nyt Lepomäki hajottaa paitsi hallitusta ja eduskuntaa, ennen muuta omaa puoluettaan kokoomusta. Ollaan Paavo Väyrysen karsinassa, kun viattoman hymyn kera todistellaan, että ei edes osata poliittisia pelejä.

Kympin oppilaiden suuri ongelma on, että heillä ei ole kavereita. He ovat tottuneet päiväkodista lähtien nousemaan muiden yläpuolelle. Palloa ei tarvitse syöttää, kun sitä voi pitää itsekin. Politiikassa harvoin pärjää ilman luottamusta ja yhteistyötä. Kompromissi ei ole kirosana.

Kokoomus näyttää tässä kohtaa jakautuvan maalais- ja sitiporvareihin. Maalaisista entinen kansanedustaja ja presidentintekijä Heikki A. Ollila kirjoitti hiljattain, ettei sitä maakuntahallintoa niin julmasti kannattaisi pelätä. Entinen puoluesihteeri oli laskenut, että valta jää ruuhka-Suomessa kuitenkin kokoomukselle.

Sitiporvareista Helsingin pormestari Jan Vapaavuori kuuluu maakuntauudistuksen häviäjiin. Kun kaupungin toiminnoista yli puolet siirtyy Uudenmaan maakuntahallinnolle, keisari ilman vaatteita onkin pormestari itse.

Sote-uudistuksen kannalta saattaisi silti olla viisasta jättää pääkaupunkiseutu omaksi kokonaisuudekseen. Nähtäisiinpä kerrankin, kuinka se suurten kaupunkien yhteistyö toimisi kustannustehokkaasti koko maan ja vaikka Euroopankin hyväksi.

Messiaan kaipuu on vallannut monet politiikkaan kyllästyneet. Entinen demari Mikael Jungner haluaisi Suomeen oman Emmanuel Macronin, pankista presidentiksi loikanneen karismaattisen pienoisdiktaattorin. Jungner uskoo, että hyvinkin pian syntyy uusia liikkeitä, jotka ryhmittyvät vaaleihin uusin voimin.

Suomalaisilla puolueilla ja poliitikoilla on paljon parannettavaa uskottavuutensa ja toimintansa suhteen. Mikään ei silti estä uusien puolueiden tuloa – ja menoa. Yleensä karisma katoaa rahan puutteeseen ja sisäisiin ristiriitoihin. Niin taisi eilen käydä kansalaispuolueelle, jonka muistoa harva jää kaipaamaan.

Tai kenties kapun Sami Kilpeläisen vielä kannattaa pitää kännykkä auki. Ehkä Elina Lepomäki soittaa.