Sittenkin hyvä kriisi? – "On pakko kasvaa, ettei murru"
Miljoona virkaa -palstan kolumnisti Sari Hyvärinen näkisi mielelleen jälkikäteen, että koronasta olisi tullut synonyymi inhimillisemmälle maailman ajalle.13.4.202016:15
Kolumnin julkaisupäivänä kalenterissani luki kokonaan suurin kirjaimin ”Normaali arki palaa”, perässä monta sydäntä ja huutomerkkiä. Ei palannutkaan. Rajoitukset jatkuvat niin pitkään, ettei tästä enää selviä pidätetään henkeä -toimintamallilla.
On pakko kasvaa, ettei murru. On pakko oppia hengittämään ja elämään epänormaalissa arjessa.
Ei haaskata hyvää kriisiä, luki jossain. Otin aluksi kettuiluna, kunnes lausahduksen suurempi viisaus aukeni. Kieltämisestä ja pelosta kriisiin suhtautuminen kypsyy kasvuun ja kehitykseen, jos on kypsyäkseen. Poikkeustilan pitkittyessä kieltäminen käy mahdottomaksi lähes kaikille, jopa oransseille turnipseille ison meren takana.
Pelko saa käpertymään sisäiseen mustaan aukkoon. Hamstraamaan vessapaperia ja tölkkihernekeittoa. Jakamaan muka-nokkelat päänaukomiset sosiaalisessa mediassa, ärähtelemään liian helposti kanssakulkijoille ja syyttämään muita. Pelko tihkuu käytökseen ja tarttuu.
Erään teorian mukaan olen kriisikasvun oppimisvaiheessa, koska esimerkiksi tunnistan omien reaktioitteni taustasyitä. Tuskastun lapsen krooniseen puheripuliin, koska kaipaan omaa aikaa, keskittymismahdollisuutta ei-toivotun multitaskaamisen sijaan, univelka painaa ja jatkuva itsestä kaiken antaminen alkaa viedä mehut.
Alan myös pikkuhiljaa päästää irti asioista, joita en voi itse kontrolloida. Vaikka kuinka tahtoisin, en pysty lopettamaan poikkeustilaa aikaisemmin, parantamaan maailmaa taudeista tai saamaan muita toimimaan kuten itse fiksuna pitäisin. Enkä voi vain unohtua peiton alle, koska minua tarvitaan.
Kasvumentaliteettini uskaltaa jälleen kohottaa päätään: löydän ilon ja valon pilkahduksia mitä kummallisimmista tilanteista. Arvostan myös niitä kymmeniä päivittäisiä wilma-viestejä, jotka kilahtavat huoltajan sähköpostiini merkkinä lasteni opetusvastuun loistavasta huolehtimisesta.
Etsin uusia tapoja sopeutua, kehittyä ja kehittää. Maalasin yhden keittiön seinänkin jo uudestaan. Heti piristi.
En tiedä, ymmärretäänkö tämän kriisin päätyttyä arvostaa maanviljelijöitä ja omavaraisuutta enemmän. Pysyvätkö Venetsian kanaalit puhtaina ja puikkelehtivatko jatkossa delfiinit gondolien ympärillä? Pelaavatko perheet ihan oikeasti tulevaisuudessa iltaisin lautapelejä ja tarvitsevat poliiseja ohjaamaan tolkun suuntaan Nuuksiossa, kun ei enää tarvitse hiihtää käpylehmällä kaupalle?
Mutta sen tiedän, ettei aiempaan ole paluuta. Olemme kaikki kokeneet yhdessä jotain valtavaa. Kärsineet ja kasvaneet. Olisi ihana katsella jälkikäteen, kuinka koronasta olisikin tullut synonyymi inhimillisemmän maailman aikakauden alulle.
Kirjoittaja on äiti, työntekijä ja yrittäjä, joka on väsymyksestään huolimatta toiveikas maailmamme suhteen.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
