Nelivedolla maisemaan

Nahkasatulan narina on ääni, joka puree ratsastajiin universaalilla tavalla. Se sykähdyttää hevosen selässä maastoon lähtevää joka kerta.

Kun hevonen ottaa ensimmäisen rauhallisen askeleensa, ja tie vie keinahdellen kesäisen metsän siimekseen, unohtuvat ylityöt, pyykkivuoret, laihdutuskuurit, auton katsastukset ja varaston siivoukset siihen paikkaan. Vapaus, luonto ja niistä hevosen kanssa yhdessä nauttiminen täyttävät kehon ja mielen lähes hypnoottisesti. Maastoratsastajat tietävät tunteen.

”Katsokaa nyt tätä”, Miisa-hevosen ratsailla istuva Maarit sanoo ja osoittaa edessään avautuvaa vehreää maisemaa. ”Mitä muuta voisi enää tarvita stressin poistoon?”

Istumme suomenhevostemme selässä, juuri vihreäksi räjähtäneessä, pieni talo preerialla -tyyppisessä rinteessä ja katselemme alhaalla kangasmetsässä kiemurtelevaa puroa. Puron reunamilla tuikkivat metsätähdet. Huokaamme yhteen ääneen. Tämä se on elämää!

Maarit on kuudesta naisesta koostuvan työ- ja kaveriporukan kokeneimpia ratsastajia. Hän ja Taina Jukola, Terhi Rouvinen, Sanna Saukkonen, Sirpa Koskela ja Sonja Kaskinen ovat ratsastusvaellusten tyypillisimpiä asiakkaita: lapsuudessaan ahkeria heppatyttöjä, joiden ratsastusharrastus jossain vaiheessa elämää vain hiipui. Aikuisena ratsastus on taas alkanut kiinnostaa, mutta yhä useammalla veri vetää maneesien ja kentän kiertämisen sijaan maastoon.

”Maastoilu on rentoa meininkiä. Tykkään varsinkin pitkistä laukkapätkistä, kun saa vain antaa mennä”, Sirpa Koskela sanoo. Koskela käy ”siviilissä” myös ratsastustunneilla. Maastoilureissuja tulee tehtyä jonkun kerran vuodessa.

”Minä olen käynyt vain yhdellä ratsastustunnilla. Maastoratsastus on minulle se juttu”, Terhi Rouvinen sanoo.

Taina Jukola harrastaa centered ridingia, jonka voisi suomentaa pehmeäksi, hevosen ja ihmisen välistä kommunikaatiota korostavaksi tavaksi ratsastaa. Myös Saukkonen ja Kaskinen ratsastavat säännöllisen epäsäännöllisesti.

Pääkaupunkiseudulta Luomajärven Hevoskievariin Ikaalisiin maastoratsastusviikonloppua viettämään tullut naisporukka kertoo, että sopivia maastoilupaikkoja ei ole liikaa. He halusivat ratsuikseen suomenhevoset, ja Helsingin seudulla tuntui olevan vain islanninhevostalleja.

”Tärkeää ovat myös puitteet, eli riittävästi vaihtelevia vaellusmaastoja ja hyvät oheispalvelut. Tulimme tänne koko viikonlopuksi, ja pakko tunnustaa, että yrttisauna, hyvät ruuat ja majoitus ovat lähes yhtä tärkeitä kuin itse ratsastus ja hevoset”, Sonja Kaskinen sanoo.

Ruoka onkin ulkoilmaharrastuksen ohessa tärkeää. Ratsastusviikonlopun ensimmäisellä maastoilulla naiset bongasivat satulasta käsin korvasieniä, jotka pitää käydä poimimassa parempaan talteen.

”Kokki lupasi ryöpätä ne ja laittaa niistä lähtöpäivänämme keiton. Ihan mahtavaa.”

Kahdeksan suomenhevosen hallittu jonomme liikkuu halki kylämaiseman. Hölköttelemme hiekkatien laitaa, ohitamme juuri laitumelle lasketun emolehmäkarjan vasikoineen ja kuljemme kumpuilevaan maisemaan katoavien laajojen lammasaitausten taitse. Metsätiellä vastaan puksuttaa kopiton pikkutraktori ja sen perässä pappamopo. Hevoset askeltavat turpakarvankaan värähtämättä moottoriajoneuvojen sivu.

Sitten kärjessä kävelevä Halla, oppaamme Salla Forsmanin ratsu, aloittaa hermostuneen steppailun. Kaikki muutkin hevoset terästäytyvät ja ikään kuin nousevat ryhtiinsä.

”No niin. Hevoset tietävät jo, mitä kohta tapahtuu. Tässä kohtaa alkaa laukkareitti, ja siksi hevoset ovat kärsimättömiä. Kohta laukataan pitemmänpuoleinen pätkä, jos kaikille sopii. Jos reitin ylle on kaartunut oksia, muistakaa kumartua. Ja jos jarruja ei meinaa löytyä, ohjatkaa hevonen edellä menevän häntään”, Salla Forsman ohjeistaa.

Koska meneillään on kokeneempien ratsastajien retki, kaikki odottavat kunnon vauhtia. Halla karauttaa ensimmäisenä laukkaan, sen perässä Sulo ja kaikki muut. Reitti ja sen vauhtipätkät ovat hevosille niin tuttuja, että ne eivät kaipaa ratsastajiltaan muuta kuin osallistumista yhteisen vauhdin hurmaan. Suomenhevosten kaviot rummuttavat metsäpolun pintaa tarmokkaasti. Metsän tumma vihreys vilistää silmäkulmassa nopeutetun elokuvan lailla. Hevosen rytmiin pääsee helposti, ja maailma on sillä hetkellä parasta tässä ja nyt.

Hevosia ei tarvitse selästä kahdesti käskeä, sen verran halukkaasti ne neljän tunnin kierroksen taivaltavat. Etenkin kun välillä pysähdytään syömään ruohoa muuten vain, ja ihmisten nuotiotauon ajan hevoset saavat nuokkua rauhassa.

”Luomajärven hevoset ovat tosi motivoituneita työhönsä”, ratsastusvaellusopas Salla Forsman vahvistaa. ”Laidunkaudellakin ne haluavat lähteä maastoon, vaikka näin sesonkiaikana työtä on paljon. Moni maastoretki tehdään kuitenkin käynnissä, eli se ei rasita hevosia.”

Forsman kertoo hevosten osaavan rauhallisen tyylin, kun asiakkaina on aloittelevia ratsastajia. Hevosmiestaidot hallitsevien kanssa voi olla toisin. Läheisen Hiekkakankaan tarjoamilla, laukkaan suorastaan kutsuvilla hiekkateillä, annetaan mennä sydämen kyllyydestä, kaviot kipinöiden.

”Vauhti on hauskaa, mutta ehkä tämä on kuitenkin parasta”, Terhi Rouvinen sanoo Topin satulassa. Kuljemme hiljakseen peräkkäin kapeaa metsäpolkua pitkin. Välillä pitää kiemurtaa koivun runkojen ohi. Aurinko siivilöityy oksiston läpi ja raidoittaa polulle levittäytyneen neulasmaton.

Hevoset kävelevät löysin ohjin ja pitkin kauloin. Loppumatkasta ei enää ravata tai laukata, eivätkä hevoset enää odota opas-Sallan komentoja. Retken varrella – kun askellajit vaihtuvat oppaan kuuluvan ääniohjauksen perusteella – jonon seuraava antaa ravia-käskyn aina seuraavalle. Vauhdin himmaamisesta kerrotaan kättä nostamalla.

Niin entä ne satulasta käsin bongatut korvasienet? Ne ovat itse asiassa hevosten ansiota, nekin, vakuuttaa Sonja Kaskinen: ”Kasvaakseen korvasienet tarvitsevat tietynlaiset olosuhteet. Kun hevonen tallaa metsämaata ja maa tiivistyy, on se korvasienille otollinen kasvupaikka. Hevosten ansiosta saamme maittavan sienikeiton.”

Luomajärven Hevoskievari on Satu ja Mika Haagmannin matkailupalveluyritys. Pariskunta osti tilan itselleen vuonna 2007 ja ryhtyi rohkeasti jatkamaan maastotallin pitoa.

”Edelliseltä yrittäjältä meille jäi neljä hevosta ja onneksi myös taitava tallimestarimme Nina Salovaara. Siitä oli hyvä jatkaa”, Satu Haagmann sanoo.

Haagmannit siirtyivät Ikaalisten maaseudulle Helsingistä, missä Satu pyöritti omaa juhlapalvelualan yritystä ja Mika työskenteli keittiömestarina. Satun veri veti kuitenkin maaseudulle, ja lopulta hän sai puolisonsakin innostumaan muutosta.

”Olimme jo ostamassa tilaa muualta Suomesta, kun löysimme tämän paikan. Ihastuimme heti. Täällä oli jo ollut hevosmatkailutoimintaa, ja pääsimme kehittämään toimintaa edelleen omannäköiseksemme. Olemme satsanneet erityisesti ruokamaailmaan. Myös maastoratsastuksia on räätälöity kuluttajien toiveiden mukaan. Alussa tarjosimme maastoviikonloppuja nuorille, mutta aika pian niitä toivottiin myös aikuisille. Aikuisten maastoratsastusviikonloput ovat tosi suosittuja.”

Satu Haagmann lähti ideoimaan maastoratsastuksen ympärille uudenlaista konseptia omien tuntemustensa perusteella. Kulinaristin pirtaan ei pakastepitsa sovi. Aikuisratsastaja arvostaa myös hyviä majoitustiloja ja esimerkiksi saunomista pitkän ulkoilupäivän jälkeen.

”Tuntuu, että elän nyt unelmaani. Saan käyttää kaikkia elämäni aikana oppimiani taitoja tässä työssä. Enkä tarkoita vain ratsastusta ja juhlapalvelun pyörittämistä. Myös ammoisista siivoojan hommista on ollut apua”, kievarin jokapaikanhöylä sanoo.

Satu Haagmann hoitaa Luomajärven Kievarin kaikki toimistotyöt ja vetää silloin tällöin maastoretkiä. Mika Haagmann vastaa ruokapuolesta. Majoituspalvelut sujuvat yhteistyöllä, tallimestari ja tallin työntekijä huolehtivat hevosista. Tilan 35 hehtaarin luomupellot tarjoavat sapuskat eläimille, mutta viljelystä huolehtivat urakoitsijat. Ihan kaikkeen ei yrittäjä itse voi venyä.

Yrityksen maastoratsastusreitit kulkevat yleisiä teitä, metsäteitä ja polkuja pitkin. Laajat hiekkakankaat ovat Metsähallituksen, ja kankaita käyttävät ajallaan niin hevoset, mönkijäsafarit kuin Niinisalon varuskunnan varusmiehet. Suurin osa ratsastusreiteistä on kuitenkin yksityisten mailla.

”On aivan ihanaa, miten myönteisesti maanomistajat suhtautuvat hevosiin. Reitteihin on kysytty luvat maanomistajilta, ja jos joku vastustaisi reittiä maillaan, etsisimme suosiolla toisen reitin. Lähinaapurimme maita käytämme eniten. Korvaamme heille teiden ja metsän sekä laavun käytöstä. He ylläpitävät reittejä ja laavua polttopuita myöden. Naapuri on laittanut reiteistä kertovia hienoja kylttejä metsiin. Yhteistyö sujuu loistavasti, ja palveluksia tehdään puolin ja toisin. Kutsumme heitä silloin tällöin herkuttelemaan ravintolaan, ja vastapalveluna saamme joustavuutta ja yhteistyötä. Tästä olemme erittäin kiitollisia.”

Jos aikaa nelikuukautisen Sofia-Olivia-tyttären ja yrityksen pyörittämiseltä jää, Satu Haagmann suuntaa itsekin mieluusti maastoon Teräs-Nelli-hevosen kanssa. Maastoratsastuksen koukuttavuuden hän muotoilee näin: ”Kesäsateinen metsä hevosen selästä koettuna on huumaava. Sateen nostamat tuoksut ovat jotain uskomatonta. Kun hiljaa hevosen kanssa taivaltaessa kohtaa jonkin villieläimen, tulee todella etuoikeutettu olo.”