Mitä yhteistä on golfilla ja judolla? Ainakin lajiliiton kyseenalainen toiminta
Vaatii paljon rohkeutta, että yksittäinen urheilija uskaltaa nousta omaa lajiliittoaan vastaan. Pahimmillaan urheilijalla ei ole tukenaan ketään. Liitto sen sijaan voi panna stopin hankalaksi heittäytyvän urheilijan uralle vaikka heti.
Suomalaisilta huippu-urheilijoilta odotetaan kansainvälistä menestystä, vaikka urheilun edellytykset eivät olisi kunnossa. Kuva: Terhi Piispa-HelistenPariisin olympialaiset alkavat puolen vuoden kuluttua. Suomi on menestyksekkäästi onnistunut varmistamaan jo muutaman kisapaikan. Samaan aikaan lajiliittojen toiminta hämmästyttää.
Pelkästään viime viikolla nousi esiin kaksi tapausta.
Suomen golfin huippupelaajat kritisoivat uuden maajoukkuevalmentajan valintaa (Yle 16.1.). Urheilijoiden mielestä valmentajalla ei ole riittävää osaamista tehtävään. Valmentaja on myös liiton valmennuspäällikön läheinen ystävä – niinkin läheinen, että miehet ovat olleet toistensa bestmaneja häissä.
Aikamoinen sattuma.
Tokion olympialaisissa Suomea golfissa edustanut Matilda Castren myös kertoi, että toistaiseksi tulevan kesän olympialaisten eteen ei ole tullut liitolta minkäänlaista toimintaa (Yle 17.1.).
Tiistaina huippujudoka Emilia Kanerva yllättäen ilmoitti päättävänsä uransa (IL 17.1.). Päätöksen taustalla oli ennen kaikkea Judoliiton toiminta. Liitto edellytti kaikkien urheilijoiden seuraavan samaa treeniohjelmaa, sopi se heille tai ei. Kanervalle ei sopinut, vaan tulokset lähtivät heikkenemään. Kun hän yritti edistää kompromissia, hänen rahoituksensa katkaistiin.
Tällaistako on huippu-urheilua tukeva toiminta?
Jos lajiliitot odottavat urheilijoilta parhaita suorituksia, heille on mahdollistettava ammattimainen harjoittelu. Olematon valmennuksen tuki ja urheilijoiden kokemusten sivuuttaminen ei edistä sitä.
Tämä voi tulla lajiliitoille yllätyksenä, mutta urheilijat kyllä huomaavat, jos toiminta tökkii. Heidän menestyksensähän siinä ensimmäisenä kärsii.
Ja vielä toinen juttu: Suomessa ei ole samanlaista urheilijavarantoa kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Venäjällä. Lopettaneen urheilijan tilalle ei ole tulossa toista yhtä taitavaa, ainakaan heti.
Urheilijalla on lopulta aika pienet mahdollisuudet oikaista kokemansa vääryys, jos liitolta ei heru ymmärrystä. Liitolla sen sijaan on valtavat mahdollisuudet vaikuttaa urheilijaan: voi päättää, kuka valmentaa, millaista rahoitusta myönnetään, mihin kilpailuihin päästetään.
Aika epäreilu asetelma. Menestyvä urheilija on kuitenkin lajiliiton paras mainos.
Vaatii paljon rohkeutta, että yksittäinen urheilija uskaltaa nousta omaa lajiliittoaan vastaan. Pahimmillaan urheilijalla ei ole tukenaan ketään. Liitto sen sijaan voi panna stopin hankalaksi heittäytyvän urheilijan uralle vaikka heti.
Yhteydenotto mediaan tuskin on monelle ensimmäinen askel, vaan todennäköisesti ongelmia on yritetty selvittää ensin liiton tai valmentajien kanssa. Entisenä judokana tiedän, että ainakin judoliiton linjauksille on ennenkin kohoteltu kulmia.
Jos urheilija joutuu käymään jatkuvaa taistelua lajiliittoa vastaan tai jää vaille valmennukselta tarvittavaa tukea, on väistämätöntä, että oma suorituskyky kärsii.
Ja sitten vielä ihmetellään, miksi olympialaisista ei tule tuliaisina roppakaupalla mitaleja.
Kolumin kirjoittaja on MT:n toimittaja.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
