Tärkein perintö

”Eila kasvoi vuosien aikana nykyaikaiseksi äidiksi ja mummoksi. Hän pystyi luopumaan vanhoista ajatusmalleista ja omaksumaan uusia. Siihen ei moni pysty”, Mari Parviainen kertoo. Hänen ja Eilan yhteiskuva on otettu 1970-luvun alussa. 

”Muistan, miten hän vähistä rahoistaan osti minulle ensimmäiset sukset, jotta pääsin hiihtämään kilpaa.”

Kymmenittäin esiliinoja, lehtileikkeitä, kuolinilmoituksia jopa vuodesta 1952 asti ja pieneksi jääneitä vaatteita. Ja postikortteja. Paljon postikortteja. Niihin kiteytyy hyvin viime heinäkuussa tuonilmaisiin siirtyneen Eila Vlasoffin elämä ja perintö. Muilta ihmisiltä vuosien varrella saadut lukuisat kortit ilmensivät sitä, miten pidetty ihminen hän oli.

Kun ilomantsilainen Mari Parviainen perkasi Eilan rivitalokaksiota tyttärensä ja biologisen äitinsä kanssa syksyllä, tunteet vaihtelivat.

”Ikävöitiin, itkettiin ja muisteltiin yhteisiä hetkiä, kiitettiin kaikesta, mitä hän oli tehnyt ja opettanut meille.”

Naurua aiheutti pahan päivän varalle -osasto, kuten pussillinen sukkahousuja.

”Mietimme, miten sukkahousut voisi uusiokäyttää, ehkäpä joulutontuiksi? Niitäkin pyöriteltiin lämmöllä: Voi rakas Eila, olet sinä varsinainen säästöihminen ollut!”

Perinnöksi Mari sai esimerkiksi ruisleivän leipomistaidon lisäksi irtaimiston: vaatteiden ohella astioita ja muita esineitä. Puolenkymmentä muistivihkoakin oli ja niissä ystävien Eilalle kirjoittamia runoja ja elämänohjeita.

”Tule armaani kanssani soutelemaan. Tule elämän pitkään rantaan. Tule valkoista purttani ohjaamaan. Tule armaani, älä pelkää”, lukee yhdessä vihoista ja alla ovat nimikirjaimet TH. Runo on vuodelta 1953, jolloin Eila oli päälle kaksikymppinen.

Esineistä Marille rakkaimpia ovat Eilan neulomat pitkät villasukat ja maalaamat kukkaiset kahvikupit sekä pieni tyttöpatsas tulppaaneineen.

Vuosikymmenten saatossa kolhiintuneen koiran Mari muistaa jo lapsuudesta. Se majaili aina hänen ukkinsa kamarissa lipaston päällä Ilomantsin Porrasvaarassa.

Mari tuli Eilan ja isovanhempiensa luo puolivuotiaana, ja jo varhain hän alkoi kutsua Eilaa, biologisen äitinsä siskoa, äidiksi.

”Ei voi puhua kasvattiäidistä, se tuntuu aivan liian kovalta sanalta. Eilasta tuli minulle äiti, sain häneltä turvaa, rakkautta, läheisyyttä ja huolenpitoa.”

”Muistan myös, miten hän vähistä rahoistaan osti minulle ensimmäiset sukset, jotta pääsin hiihtämään kilpaa.”

Sukunsa kantavana voimana Mari pitää iloista elämänasennetta ja huumorintajua. Niiden avulla Vlasoffit ovat selviytyneet rajan takaa evakkotaipaleelta ja muistakin elämän vaikeista asioista.

Tuota asennetta Mari on halunnut viestittää myös seuraavalle sukupolvelle, omille lapsilleen.

Myös ortodoksisuus on perintö, jota hän on hengittänyt lapsesta lähtien.

”Eila käytti pienestä pitäen kirkossa ja opetti sen kulttuurin. Kirkko on rauhan tyyssija ja toinen koti.”

Perheen usko ei ole Marista niin kutsuttua uskovaisuutta, vaan päivittäinen eleetön sisäinen voimavara. Tuohon ortodoksisuuteenkin kuuluvat iloisuus ja myös suvaitsevaisuus.

”Opetuksena on ollut, ettei halveksi mitään uskontoa. On jokaisen ihmisen oma asia ja valinta, mihin uskoo ja mihin ei.”

Eilan hautajaisissa seurakunnan pappi totesi, että Eilan auttavaisuudessa ja tavassa ottaa toiset huomioon olisi monille esimerkkiä.

Mari arvioi Eilan kasvaneen huolenpitoon jo lapsena.

”Hän oli evakkoperheen katraan vanhin, ja sisaruksista piti pitää huolta. Isä oli lähtenyt sotaan, ja evakkotaipaleelle joutuessa nyssäkät pantiin äkkiä läjään.”

Marin mukaan Eilalla oli aina sydän avoin kaikille lapsille.

”Hänellä ei ollut omia biologisia lapsia, mutta tuntui, että hänellä oli paljon enemmän lapsia kuin monella sen ajan suurperheellä. Kummilapsiakin oli todella monia.”

Eilan tavaroita läpi käydessä Mari huomasi, että tämä oli ollut hyvä oppilas koulussa ja Eila itsekin oli niin joskus todennut. Kykyä lähteä jatko-opiskelemaan olisi siis ollut, mutta Eila meni töihin kauppaan ja samalla hoiti kotitilaa ja myöhemmin myös ikääntyneitä vanhempiaan.

”Varmasti hän luopui joistakin omista haaveistaan ja unelmistaan. En kuitenkaan usko, että hän sitä katui, hän ei koskaan tuonut sitä julki, eikä hänessä näkynyt katkeruutta.”

Kiltteys ja nöyryys ovat nekin piirteitä, jotka Mari yhdistää äitiinsä. Samalla hän korostaa, että noiden annostelussa pitää ihmisen olla valppaana.

”Ne voivat olla kompastuskiviä, joita muut saattavat käyttää hyödyksi.”

Tuota perintöä Mari on pyrkinyt omassa elämässään muuttamaan opettelemalla sanomaan välillä ei.

”On tärkeää, ettei väsytä itseään. Voi todeta vaikka, että tarjous on kyllä hyvä, mutta kiitos ei. Silloin ei loukkaa kysyjää mutta ilmiantaa omat rajansa.”

Marin ukki kuoli hänen ollessaan 13-vuotias. Samalla katosi elämästä isähahmo.

”Kun ukilla oli keuhkokuume, hän eräänä yönä herätti minut ja sanoi: Mari, annatko lääkettä ja mehua. Kun hän oli ottanut pari hörppyä, hän kuoli syliini”, Mari muistelee.

Hän ymmärtää, että kuolema on monelle ihmiselle pelottava asia.

”Onhan se täysin toisesta ihmisestä luopumista. Enää tuota ihmistä ei saa puhelimenkaan päähän, hän on poissa – totaalisesti.”

Hoitokodin sairaanhoitajanakin hän toivoo, että omaiset läheltä ja kaukaa kävisivät kuolevan ihmisen luona.

”Silloin voi vielä selvittää mahdollisesti viimeiset riidat, pyytää ja antaa anteeksi ja kiittää sekä kuulla kuolevan ihmisen toiveet. Kun ihminen pääsee pois hyvällä tavalla, jää niin hänelle kuin jäljelle jääneillekin hyvä mieli.”