Hetki haikeudelle ja isolle riemulle

Monessa kodissa juhlia ja jännitystä on riittänyt pitkin viikkoa: on ollut kevätesiintymisiä, harrastuskauden päättäjäisiä ja päiväkodin juhlia. Tämä suurten tunteiden viikko, enkä todellakaan tarkoita eurovaalien jälkimaininkeja, huipentuu huomenna, kun koululaiset saavat todistuksensa ja ylioppilaat kukitetaan.

”Kyllä minun tulee Ellin päiväkotia ikävä”, sanoi esikoulunsa päättävä kuopukseni ohimennen, kun siivosimme yhdessä.

Samassa jo huomasin pidätteleväni itkuani. Oma pikkuiseni on lähdössä päiväkodin turvallisesta maailmasta koulutielle. Edessä on yhden aikakauden päätös ja uuden alku.

”Saa eron hetkellä itkeäkin”, selittelin lapselle reaktiotani.

”Kyllä minä itkenkin”, poika lupasi.

Ja niin meillä itkettiin , ei vielä siinä siivoustouhussa, vaan seuraavana aamuna, kun juhlaan piti lähteä kauluspaidassa ja siisteissä housuissa.

Oikein raivottiin kunnolla, kunnes viime sekunnilla kokosimme itsemme ja kiirehdimme juhlapaikalle.

Tunteita paetakseni valokuvaan aina juhlissa, niin nytkin. Lasten laulut ja jännittyneet ilmeet ovat muuten minulle liian vaikeita kestää ilman liikutusta.

Toisaalta luulen vuosia Karjalan laulumailla asuneena oppineeni, että tunteita saa näyttää. Eivät itku ja nauru ole häpeä, vaan elämää helpottava ja rikastuttava asia.

Esikoululaisten päätösjuhla on toki hieman pienimuotoisempi tilaisuus kuin ylioppilaiden tai muiden koulunsa päättävien nuorten juhlat. Olen kuullut, että silloin kodeissa pitää tuoksua uudelta maalilta eikä tapeteissakaan saa olla kolhuja!

Juuri juhlan kynnyksellä kannattaa kuitenkin muistaa, että ihmiset tekevät juhlan, eivät tarjoilut, seinät eikä edes sää.

Antakaa siis palaa, vanhemmat, nauttikaa lastenne loisteesta! Se, mitä on tehty, on tehty – ja se riittää.

Viime hetkellä kiukutaan, kun pinnat on kiristetty äärimmilleen. Sanokaa silloin toisillenne hyviä sanoja! Kehukaa juhla-asuja, kampauksia, herkkuja, kodin siisteyttä, ihan mitä vain, koska myönteisen palautteen voimalla moni venyy parhaaseen loppurutistukseen.

Toivon, että itse kasvaisin alakoululaisten lasteni matkassa kohti isompia kevätjuhlallisuuksia, suurempia juhlaponnistuksia ja kenties vielä suurempia tunnemyllerryksiäkin.

Tänään perjantaina meillä mennään Suomen suven avaukseen Joensuun Laulurinteelle. Siellä taas saan itkeä, kun Suvivirsi kajahtaa yli 5 600 laulajan suusta. Joukossa on oma tyttäreni jo kolmatta kertaa.

Joensuussa perinteiseen tilaisuuteen osallistuu tänä vuonna 37 koulua, ja tilaisuus lähetetään suorana Yle Areenan kautta alkaen kello 17.30.

Muistan eräiden vanhempien puuskahtaneen olevansa läpikyllästyneitä Laulurinteen kevätruuhkaan.

Ihmettelin, miten kukaan voi moiseen ihanuuteen, lasten lauluun, kyllästyä.

Nyt, kun aavistelen, että minulla on edessä ainakin seitsemän kertaa laulajaisia, salaa toivon, että jossain vaiheessa alkaisin minäkin kyllästyä: sitten juhlasta olisi helpompaa joskus myös luopua.