Keskusteluun luonnonlaiduntamisesta

Viivi Pitkänen (MT 9.7.) kyseenalaisti aivan oikein, miksi kaikkeen pitää suunnitella direktiivejä ja sertifikaatteja. Suomiparka on täynnä kaikenmaailman ideanikkareita, jotka kertovat, miten maaseudulla pitäisi tehdä.

Sanna Laanti, WWF Suomi, vastasi (MT 13.7.) opettavaisesti, miten pitäisi menetellä. Kirjoitus osoittaa vain, miten tietämättömyys asioista voi tuottaa tuollaista tekstiä.

Suomen lyhyt laidunkausi ja karitsanlihan tuotannon kriteerit edellyttävät tuottavia laitumia. Tähän eivät kukkaniityt riitä. Romanttinen ajatus niittylihasta ei ole vain kovin realistinen ajatus nykyisillä säädöksillä, saati sitten lisäkriteereilläkään.

Myöskään pitkä kasvatusaika ei tule kysymykseen, koska päivänkin yli vuoden ikäinen karitsa ei ole enää karitsa vaan lammas, jonka markkinoille menolle on jo ihan toiset määräykset.

Lammastalous on Suomessa vielä vaatimatonta koko kansantalouden kannalta mutta kasvamaan päin. Tähän kasvuun uskoen perustimme toistakymmentä vuotta sitten Lallin Lammas Oy:n Köyliöön turvaamaan lampaanlihan tietä kasvattajilta kuluttajille.

Usko tulevaisuuteen on vahvistunut vuosi vuodelta lampaanlihan suosion myötä. Lallin Lampaan omilla katrailla käynnistimme myös maisemalaidunnustyön.

Köyliön kansallismaisemissa kohteita oli jo yli kuusikymmentä hehtaaria. Tavoitteena oli saada lisäarvoa lammastalouteen maisemapalveluilla.

Toinen tavoite oli saada kehitettyä toiminnasta malli sopimustuottajillemme. Vuonna 2007 tämä kehityssuunta karahti kiville pahasti. Sudet iskivät neljästi maisemalaitumille Köyliönjärven rannoilla.

Tappiot 64 lammasta ja siitosuuhikatraat siinä kunnossa, että järkevään jatkamiseen ei ollut edellytyksiä. Oma kasvatustoiminta ajettiin alas.

Nyt ostamme keväisin vieroitetut karitsat laidunkohteillemme muilta tuottajilta. Maisemakohteille karitsat sopivat huonosti. Luontainen kasvun aika menetetään köyhien laidunten takia.

Siitoseläinten kuntoutumiseen maisema-alueet sopisivat hyvin monipuolisen ravinnon ja maaston vuoksi. Arvokkaimman eläinaineksen vieminen alueille, joiden aitauksia ei pystytä kohtuullisilla kustannuksilla ylläpitämään, ei kuitenkaan tunnu kokemuksesta houkuttelevalta.

Petovahinkojen korvaukset ja alentava viranomaistoiminta ansaitsisivat aihetta enempäänkin, mutta olkoon. Pyysimme myös sivustatukea WWF Suomelta uskoen olevamme samalla asialla luonnonhoitotöissä.

Emme saaneet edes vastausta kirjeeseemme.

Tapion ja WWF:n ”Puustoisten perinneympäristöjen hoito luonnonlaiduntamisella-hanke” on taas yksi hanke monien joukossa. Yhteiskunnan varoja ohjataan aina uusiin hankkeisiin eikä vaivauduta yhtään keskustelemaan alan toimijoiden kanssa, jotka varmasti osaisivat kertoa, mikä on mahdollista reaalielämässä.

Susien jälkiä siivonneena karmii ajatuskin metsälaitumilla laiduntavista lampaista syksyn pimenevissä öissä. Nyt kun joku varmaan kertoo susiaitojen autuudesta, niin tervetuloa rakentamaan ja hoitamaan aitoja! Sopisi varmaan WWF:n leiritöiksi.

Tulisi siinä samalla käytännönläheistä tietoa Suomen luonnon kanssa elämisestä. Luonnosta vieraantuminen on ollut hämmästyttävän nopea prosessi, mikä sitten tuottaa tämänkaltaisia hankkeita, joita yhtä kaukana luonnosta elävät virkamiehet siunaavat ja rahoittavat.

Suomalaiset ammattitaitoiset lampurit, jokainen oman toimintaympäristönsä tuntien ja sitä kunnioittaen, kasvattavat huippulihaa, joka tekee hyvin kauppansa pääkaupunkiseudulla. Hyvät hankevastaavat, tervetuloa tutustumaan maaseudun elämään ja sen realiteetteihin.

Eteläisessä Satakunnassa on tällä hetkellä ainakin kaksi susilaumaa, joissa kasvaa pentue. Toistaiseksi meillä vasta yksi todennettu susivahinko tänä vuonna.