Iloinen veronmaksaja?

Työn kannattamattomuus, etenkin alemmilla palkkatasoilla ja kalliin asumisen alueilla, on yksi suurista ongelmistamme. Kyse on korkeasta verotuksesta, heikosta ostovoimasta, kannustinongelmista ja työmarkkinoiden ja esimerkiksi maahanmuuton vaikutuksista.

Niin kauan kuin ongelmaan ei olla valmiita etsimään ratkaisuja, sekä poliittisia että syvempiä, käyttäytymistä ja ajattelutapoja muokkaavia muutoksia, järjestelmämme rahoituspohja heikkenee, keskiluokan veronmaksuhalukkuus vähenee, polarisaatio kasvaa ja yhteiskunnan koheesio ja luottamus rapautuvat.

Samalla yhteiskunnallinen motivaatio tehdä asioita tämän maan ja kansakunnan hyväksi on yhä pinnallisempaa. Jos et koe yhteisöä omaksesi, et toimi sen hyväksi.

Kyse ei ole vain rahasta. Kokonainen työntekemisen ja kansalaisena olemisen kulttuuri on muuttunut. On aivan eri tavalla hyväksyttyä, jopa ihailtavaa, nojata valtioon niin uusien oikeuksien antajana kuin niiden toteuttamisen kustantajanakin.

Myöskään kansalaisuuteen ei nähdä enää kuuluvan erityisiä velvollisuuksia tai mitään muutakaan tärkeää juuri tähän yhteisöön sitovaa. Kansalaisuuden voi Suomessa saada helpommin kuin käytännössä missään muualla.

Kansaneläkelaitos mainostaa sosiaalisessa mediassa omia tukiaan. Hyväntuuliset mainokset viimesijaisesta sosiaaliturvasta ja sen helposta hakemisesta ovat oire seinään ajavasta yhteiskunnasta. Enkä tarkoita, etteikö tukeen oikeutettujen pitäisi sitä tietenkin saada.

Olen ehdottomasti verorahoitteisen ja tuloja tasaavan hyvinvointijärjestelmän kannattaja. Juuri siksi olen huolestunut nykytilanteesta ja suunnasta.

Ihminen, joka haluaa kantaa itsestään vastuuta ja kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä, voi hyvin. Kaikki eivät synny hyviin oloihin, rohkeuden, terveyden, hyvän itsetunnon ja sosiaalisen pääoman perheisiin, ja moni kokee elämässään vakavia vastoinkäymisiä.

Siksi on tärkeää, että yhteiskuntamme pilarit ovat vahvoja ja tukisivat. Mutta valitettavasti mitä suuremmaksi kuvaamani ongelma muodostuu, sitä heikommin pilarit enää toimivat.

Suomalaisen veronmaksajan asema ei aina ole hääppöinen. Työ ei kannata, lisätunnit eivät tuota, 37,5 tunnin työssä uurastamisella saa saman tai jopa vähemmän kuin kotona oloneuvoksena, arjen välttämättömyyshyödykkeet maksavat koko ajan enemmän ja kaiken kukkuraksi, et kuitenkaan saa välttämättä palveluita tai apua sitä tarvitessasi.

Hyvinvointijärjestelmämme rapautuu oleellisilta osiltaan, vaikka maksamme yhä enemmän ahneelle valtion, kunnan ja pian hyvinvointialueen verokarhulle.

Verotusta on välttämättä kevennettävä. Tämä ei ole mahdollista ilman menojen karsimista. Perussuomalaisten ajatukset veronmaksajan kustantamien menojen tärkeysjärjestykseen laittamisesta ja oman yhteiskuntamme ja kansalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden priorisoimisesta ovat välttämättömiä.

Emme kuitenkaan saa tukea konkreettisille esityksillemme. Niitä käsitellään kuin ne olisivat radikaaleja. Ne eivät ole radikaaleja.

Ajattelutavasta, jossa suomalaisen tulee maksaa kansainvälisistä lisäpisteistä, milloin mitäkin tarkoittavasta solidaarisuudesta ja aina vain kiihtyvästä maailmanparantamisesta ikään kuin se olisi velvollisuutemme, on tullut vallitseva, vain muutamassa vuosikymmenessä.

Se on radikaalia.

Kirjoittaja on kansanedustaja ja perussuomalaisten puheenjohtaja.