Hovin tavoilla

Kolumni

KRISTIINA HURMERINTA

Kaikella kunnioituksella, mutta..”, selitän.

Hänen armonsa ei piittaa selityksistä. Puuron on oltava valmista juuri nyt. Hänellä ei olisi nälkä iltapäivällä eikä hän haluaisi puuroa enää huomenna. Hänelle nyt on nyt. Ja se tarkoittaa ihan heti. Vauvamonarkin kaikkivaltaisuudella hän pompottaa minua häpeilemättä. Sipaisen hikeä otsalta. On yhteisen viikkomme ensimmäinen päivä.

”Se syö kyllä, kun sillä on nälkä”, viisaa kaksitoistavuotias serkkupoika.

Maanantaina mennään soseella ja höysteellä. Sitten höyrytetään ja maanitellaan. Hän ronklaa. Yökkää ja työntää lautasen viileästi sivuun.

Siinä ei hienostella. Jo asennosta saattaa päätellä, kuinka hienosti suunnitellulle ja aikaa vievälle ateriakokonaisuudelle vain kohotetaan kulmakarvoja ja muljautetaan silmiä. ”Mitä te ajattelette? Mä en syö tänään vihreää”, luen kantapään kautta oppimaani vauvaslangia.

Tänään kaikki saa olla oranssia. Huomenna sopiikin jo vihreä. Punaiset mansikat olivat ihan jostain syvältä. Kauan paitsiossa olleet mustikat osoittautuivatkin torireissulla erityisherkuksi.

Hänen korkeutensa suunnistaa makujen maailmassa hyvin arvaamattomasti. Sen lisäksi, että vastaan tämän vauvavaltiaan aterioista, minä myös kylvetän hänet, puen, pyyhin pyllyn, vaipoitan ja järjestän ohjelmaa.

Versailles’n Aurinkokuninkaalla oli käytössään tuhansia palvelijoita arkensa tueksi. Täällä Albertinkadulla mennään kyllä vaatimattomammin.

Seuraavana päivänä on tarjolla paistettuja bataatteja. Niistä tiedän hänen armonsa pitävän erityisesti. Oranssit kiekot katoavatkin lautaselta nopeasti.

”Isää”, hän hopottaa viimeisen kiekon kadotessa suuhun.

Tyttäreni päätös ohittaa valmisruoat ja tehdä itse kaikki ateriat lapselleen, on arvostettava. Se on myös vaativa haaste, joka kysyy hermoja, asennetta ja pitkäjänteisyyttä.

”Se ottaa aikansa, muttei ole mahdotonta”, sanoo tytär.

Hissukseen opin hovin tavoille. Onnistumisia alkaa ropista loppuviikosta. Luullessani luistelevani jo kovinkin vankoilla jäillä, huomaan yllättäen, että syöttötorniin on istahtanut liki pesunkestävä Matti Nykänen, joka arvuuttelee: ehkä otin ehkä en.

Korkeasaaren-reissu antaa meille tuntumaa ravintolaruokaan. Kierrokset kissalaaksossa ja apinoiden katselu nostaa koko porukalta ruokahalun tappiin. Yllätyksekseni tarjolla ei ole lasten annoksia, vaan joudun pulittamaan tosi suolaisen hinnan lohimedaljongista perunamuusilla.

”Siinä menevät rahat kohta kuin Kankkulan kaivoon”, ajattelen kyynisesti.

Vaan pikkuinenpa intoutuu syömään. Nyt ei nikotella eikä tuumailla. Katselen hämmästyneenä, kuinka liki rekkamiehen annos häviää lautaselta.

”Mitäs mä sanoin, se syö, kun sillä on nälkä”, tuumii serkkupoika.

Pullealla vatsalla painellaan kotiin. En tiedä, mitä koloja hän tilkitsee vielä iltapuurolla, mutta ruokahalua löytyy.

Kuulostaako monimutkaiselta? Vauvat ovat sellaisia. Monimutkaisia olentoja. Kaapiessani vaatteiltani puuron roippeita ajattelen, että tämä taistelu kannattaa käydä. Uskon, että kaikki työ lapsen makumaailman laajentamiseen on vaivannäön arvoista. Herkkusuun kasvattaminen ei ole yhden yön juttu.

Katso resepti netistä:

www.kantrilehti.fi