Itkun kautta
Itkijänainen ei taida olla nyt kuumaa kamaa työmarkkinoilla. Ilon kautta, on ajan iskulause. Itkuvirsiä ei kaivata.
Vaikka iloa ja valoa vaalin, tunnistan itsessäni selkeästi itkijänaisten jälkeläisen. Tosin eihän itku ja ilo sulje toisiaan pois. Päin vastoin: välillä nauretaan vedet silmissä ja kauneimpiin hetkiin kuuluu onnen kyyneleet.
Mutta ei meillä itketä. Ainakaan töissä. Tosin viime vuosina kyyneltabua rikkoneet muutamat poliitikkomiehet ovat toki keränneet sympatiaa.
Silti naisen kyyneleet töissä ovat olleet lähinnä kiusallisia.
Niin itsekin koin pitkään. Kunnes joku vuosi sitten pyyhin jostain syystä kyyneleitäni silloisen päätoimittajan huoneessa.
”Tämmöinen mä olen”, naurahdin silmäkulmat kimaltaen.
”Mia, tuo sun herkkyys on sun vahvuus”, sanoi mies, jota ei todellakaan tunneta pehmoilijana. ”Ilman sitä Kantri ei olisi sitä mitä se on”, hän vakuutti.
Totta tai ei, minulle se on kauneinta, mitä kukaan pomo on koskaan sanonut. Yritän muistaa sen aina kun alkaa tulvia yli.
Toisinaan ajattelen, että me itkijät ollaan vahvempia kuin muut. Meillä on apuna tunteiden virran vahva avoin vuoksi. Sama, josta vahvat esiäitimme, itkijänaiset ovat ammentaneet.
Kyyneleet tulevat, kun on niiden aika. Sitten kerätään voimat ja jatketaan taistelua.
Kuten Pirkko Fihlman sanoo: ”Itkuvirttä pitää pöyhiä niin kauan, kunnes valo tulee kohti.” s. 12
Mia Palokallio
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
