Kriisinhallinta on palvelus myös kotimaalle

Mielipide

21.12.201601:00

Kolumni

Kaijaleena Runsten

Tämän lehden ilmestyessä työstän artikkelia suomalaisen rauhanturvaamisen kuudesta vuosikymmenestä. Virallista juhlaa vietettiin vajaa kaksi viikkoa sitten – päivänä, jolloin ensimmäinen suomalainen rauhanturvajoukko lähti Suezille.

Minulla, kuten monella suomalaisella, on tähän tärkeään työhön jokin henkilökohtainen side. Olisin nuorena pyrkinyt armeijaan mutta en sukupuoleni vuoksi kelvannut.

Miksi? Olisin halunnut rauhanturvaajaksi. Se oli selkeä väylä lähteä töihin ulkomaille. Lisäksi olisin voinut sotilaana toimia rauhan puolesta.

Näin siis ainakin kirkasotsaisesti ajattelin. Ja kai siinä hiven seikkailunhaluakin oli, pakko on myöntää.

Lukiessani turvaajien kertomuksia huomaan, että samankaltaiset motiivit olivat monilla minun ja vähän nuorempien ikäluokkien lähtijöillä. Nykyisin tilanne on eri: nuorilla on paljon vaihtoehtoja lähteä muualle opiskelemaan ja töihin.

En kuitenkaan pyrkinyt sinibaretiksi, kun haku aukesi vuonna 1991. Suomalaisen rauhanturvaamisen kultakautena mukaan otettiin myös armeijan käymättömiä naisia niin kauan, kunnes asepalveluksesta alkoi vuosikymmenen lopulla kertyä hakijoita.

Kun asiaa silloin tiedustelin, naisia otettiin eniten lääkintä- ja muonitustehtäviin. Viestintään otettiin vuosittain vain yksi tai kaksi. En ollut tuolloin vielä toimittaja, joille annettiin etusija. Ohi meni.

Naisten määrä on Suomen kriisinhallintajoukoissa edelleen suhteellisen vähäinen verrattuna esimerkiksi Ruotsiin.

Paljon on puhuttu, että heitä tarvittaisiin enemmän. Konfliktialueiden naisten olisi usein kulttuurin vuoksi luontevampi lähestyä partioivia nais- kuin miessotilaita. Perheitä voitaisiin ehkä auttaa paremmin, kun asioita kuultaisiin naisten itsensä kertomana. Kriisin keskellä naisten aseman muuttaminen on kuitenkin hyvin vaikeaa.

Siviilikriisinhallinnan puolella maamme on väkilukuun suhteutettuna Ruotsin kanssa todellinen suurvalta. Harva suomalainen taitaa kuitenkaan edelleenkään tietää, mitä työ on käytännössä.

Viime vuosina rauhanturvaamiseen on osallistunut noin 500 suomalaista. Siviilikriisinhallinnassa työskentelee lisäksi noin 120 henkilöä. Viime mainittu on tavoite, jonka lähelle on tänä vuonna päästy syksyn aikana, kun parikymmentä suomalaista poliisia lisää on lähtenyt EU-operaatioihin.

Erityisen tärkeää siviilikriisinhallinta on juuri nyt. Hauras yhteiskunta, jossa järjestys ja peruspalvelut eivät toimi, on omiaan ylläpitämään pakolaisuutta. Näitä maita on maailmassa monta, kuten tiedämme.

Tulevassa artikkelissa koetan selvittää, luetaanko kriisinhallintatehtävät – niin siviilien kuin sotilaalliset – ansioksi myös niihin osallistuneiden elämässä kotimaahan palattua. Se, jos mikä, lisäisi motivaatiota hakeutua tehtäviin.

Ihminen, joka pärjää konfliktikentällä, osaa työntekijänäkin toimia vaihtuvissa tilanteissa joustavasti. Paineensieto, sosiaaliset taidot, yhteistyökyky ja harkitsevuus kasvavat.

Lisäksi näinä populismin aikoina keskellämme ei ole yhtään liikaa niitä, jotka ovat pakolaisuuden alkulähteillä liikkuneet. Heidän roolinsa on tärkeä vähintään omassa lähipiirissä avaamaan ongelmien taustaa.

Rauhan rakentamiseksi tehty työ on monta kautta palvelus paitsi kriisin keskellä eläville myös komennuksen jälkeen kotimaassa.