Traktoriretkiä ja lehmän rapsutusta

Esikoinen toi koulusta lomakkeen, johon hänen piti haastatella meitä vanhempiaan koulumuistoistamme. Tarkoituksena oli kerätä kokemuksia uuden opetussuunnitelman pohjaksi.

Hyvä idea, innostuin, kunnes tajusin, ettei hyviä muistoja, saati sitä yhtä parasta, ollutkaan helppo nimetä.

Päällimmäisenä mielessä pyöri, että äkkipikaista ja äreää yläluokan opettajaa piti pelätä. Kanaviilokki oli kellertävää ja tilliliha harmaata. Maito juotiin peltimukeista, eikä syödessä saanut jutella.

Nauroimmekohan ikinä? Tuskin ainakaan yhdessä opettajan kanssa.

Ikävimmät muistot keksimme nopeasti: puolisoani oli pakotettu syömään ja minut esittämään yksinlaulua luokan edessä.

Kymppivuotias haastattelijamme tanssahteli ympärillämme ihmeissään ja hoputti vastaamaan myös ”parasta”-kohtaan. Hän hehkui intoa omasta älytaulu-iPad-koulustaan, jossa uutuutena saa pelata kännyköillä välitunneilla.

Lopulta isänsä keksi ensin: luokkaretket oli parasta.

Minä jatkoin, että kai koulussa niitä onnistumisen kokemuksia tuli.

Tällä viikolla pääsin alakoululaisten kanssa maatilalle. Aloin muistella omaa valinnaisaineeksi ottamaani maa- ja metsätaloutta.

Tunteja pitämään koululle saapui kylän kunnallispolitiikan mahtimies, tunnettu agronomi ja huumoriakin viljellyt isäntä.

Opittiin, paljonko kutakin lajia kylvösiementä tarvitaan hehtaarille.

Sitä en enää muista, mutta retkipäivä Hankkijalle kunnon kuppilaruokineen, munkkeineen ja traktoriajeluineen jäi mieleen.

Ei retki maatalouskauppaan ehkä ollut meille maalaisnuorille koulun parasta antia, mutta jännästi sen päivän muistaa yli 30 vuotta myöhemmin.

Tietoa maailmassa riittää, ja sitä saa netistä lisää.

Tärkeintä ovat sellaiset opettajapersoonat, jotka kasvattavat lapsista oman identiteettinsä ja taustansa hyväksyviä, terveen itsetunnon omaavia ihmisiä. He jaksavat nähdä vaivaa muun muassa sen eteen, että kaupunkilaisetkin näkevät ihan oikean lypsylehmän.

Toivottavasti yhä useammat maatilat toivottavat lapset ja nuoret tervetulleiksi.

Kuntatalouksien säästöt eivät saa iskeä liiaksi kouluihin: tarvitaan bussirahaa, että lapset pääsevät edes kerran ala- ja yläkoulun aikanaan katsomaan oikeasti, mistä ruoka pöytään tulee.

Retkeily opettaa monia asioita käytöstavoista alkaen.

Elämysten voimaa ei voi väheksyä. Kouluarkea jaksetaan paremmin, kun välillä loikataan tuttujen seinien ulkopuolelle.

Minunkin tässä viikossani parasta ovat olleet yhteiset naurut joensuulaisten oppilaiden ja Leskisen viljelijäpariskunnan kanssa. Jo yksistään lehmän ammunta sai meidät hihkumaan.

Ymmärsin, että vaikka lasten vastaanottaminen tilalle vie työpäivästä paljon aikaa, se myös antaa suurta iloa. Isäntä Jari Leskisen sanoin ”lasten juttuja on mukava kuunnella”.

Unohdetaan hetkeksi tosikkomainen pänttäys – ainakin kun uutta opetussuunnitelmaa Helsingin virastoissa kirjoitetaan.