Kun nuori kohtaa urheilutähden, seuraukset voivat olla kauaskantoiset
En itse ole koskaan ollut mikään penkkiurheilija, eikä huippu-urheilu varsinaisesti kiinnosta minua, Veera Rinne tunnustaa. ”Silti olen sitä mieltä, ettei huippu-urheilu ole lainkaan turhaa.”
Kenttäratsastaja Veera Manninen edusti Suomea Sir Greg hevosensa kanssa Pariisin olympialaisissa viime vuonna. Kuva: SRL/Sonja HolmaMonissa urheilulajeissa kritisoidaan sitä, että huippu-urheilua tuetaan liikaa junioritoiminnan kustannuksella. Pitääkö sinne arvokisoihin lähettää niin paljon edustajia, jos mahdollisuutta mitaleihin ei kuitenkaan ole?
Tässä yksi tarina. Olipa kerran Veera Manninen, suomalainen kenttäratsastaja, joka vain 24-vuotiaana edusti Suomea Pariisin olympialaisissa. Hän ylsi sijalle 35.
Voi olla, että niin sanottu suuri yleisö ei tästä kohahtanut, mutta ratsastuspiireissä tiedetään mitä laji vaatii, ja että tyttö on tähti.
Ratsastushan on siitä erikoinen laji, että meillä samoissa kilpailuissa ja toisiaan vastaan kilpailevat sedät, tädit, tytöt, pojat ja kaikki näiden väliltäkin. Vain taitotaso ratkaisee, joko ratsastajan tai hevosen.
Juniorin suoritettua oman ratansa oli olympiaratsastaja kehunut häntä hienosta suorituksesta.
Usein samoissa kilpailuissa voi olla huippuratsastajia vielä kokemattomien hevostensa kanssa ja kokemattomampia ratsastajia itseään kokeneempien hevosten selässä.
Olipa sitten kerran esteratsastuskilpailut, joissa ratsastivat peräkkäin olympiaratsastaja Veera Manninen ja ystäväni 13-vuotias tytär, jonka kilpailu-ura on vasta aluillaan.
Juniorin suoritettua oman ratansa oli olympiaratsastaja kehunut häntä hienosta suorituksesta. Vielä myöhemmin nämä kaksi ratsastajaa olivat kohdanneet toisensa, ja nuorempi oli saanut vilpittömät kehut ja povauksen siitä, että hänestä ratsuineen tulee vielä kuuluisa pari.
Antakaa arvauksia siitä, montako viikkoa, kuukautta, vuotta junioriratsastaja jaksaa painaa läpi huonosti sujuneiden valmennusten, penkin alle menneiden kisasuoritusten ja ponin terveysmurheiden näillä kannustuksilla?
Olen sitä mieltä, ettei huippu-urheilu ole lainkaan turhaa. Huippu-urheilu liikuttaa mieliä.
Sitä emme vielä tiedä, mutta se jo tiedetään, että vaikka hän joutuisi lopettamaan harrastuksensa huomenna, hän muistaisi nuo sanat koko loppuelämänsä.
Kehitys vaatii esikuvia, tämä on tutkitusti todistettua. Parhaimmillaan nämä esikuvat tunnistavat roolinsa ja käyttäytyvät sen mukaisesti, koska heillä on mahdollisuus tehdä todella suuri vaikutus pieniin harrastajiin.
Monelta tämä tulee luonnostaan, koska he muistavat olleensa joskus siellä, missä nuoremmat ovat nyt.
Kehitys vaatii esikuvia muillakin elämän osa-alueilla kuin urheilussa.
Se, että lapsi tai nuori näkee menestyneen ihmisen käyttäytyvän nöyrästi ja kannustavasti toisia kohtaan, opettaa jotain todella arvokasta, ei vain urheilusta, vaan elämästä.
Samoin se, kun joku näyttää konkreettisesti omalla esimerkillään mihin sinnikkyydellä ja harjoittelulla voi päästä.
En itse ole koskaan ollut mikään penkkiurheilija, eikä huippu-urheilu varsinaisesti kiinnosta minua. En ole syöksymässä suihkulähteeseen, kun suomalaiset kaappaavat arvokisoissa kultaa.
Silti olen sitä mieltä, ettei huippu-urheilu ole lainkaan turhaa. Huippu-urheilu liikuttaa mieliä. Lisäksi uskon, että se liikuttaa myös tavallisten harrastajien kehoja kohti tavoitteita.
Minä ajattelen että tämä on se syy, miksi huippu-urheilua täytyy tukea, ei vain yksittäisten urheilijoiden tai joukkueiden takia.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
