Äidin juominen teki Ani Kellomäestä tunnollisen puurtajan, joka luuli olevansa yksien häpeänsä kanssa

Äidin liiallinen juominen teki Ani Kellomäen lapsuudesta ja nuoruudesta raskasta aikaa, mutta mahtui siihen hyviäkin hetkiä. Kellomäki haluaakin kertoa lapsilleen, että hänen äitinsä oli myös rakas ja hyvä. Kokonaiskuvan unohtaminen olisi epäreilua ja raskasta. Kuva: Kalle Keskinen

Kolmetoistavuotiaana Ani Kellomäki, 41, huomasi, että kotona on jotain outoa. Vuotta aiemmin isä ja äiti olivat eronneet, ja nyt äiti vetäytyi yhä useammin makuuhuoneensa liukuoven taakse. Siellä hän tissutteli vesisängyssään.

Kellomäen kotona alkoholinkäyttöä ei katsottu kalenterista. Jouluiksi karattiin yleensä matkalle.

"Ne retket olivat aluksi vähemmän ja lopuksi enemmän kosteita. Varsinaista joulun viettoa vähän väistettiin. Ehkä se oli liian paineistava ajatus eron jälkitunnelmissa."

Sen sijaan arki muuttui vaikeaksi. Pyykinpesu, ruuanlaitto ja kauppareissut olivat yhtä tunnemyrskyä. Kodin ilmapiiri oli kireä. Jos äidiltä tarvitsi jotain, täytyi kysyminen osata ajoittaa juuri oikein. Parasta oli olla kotona mahdollisimman hiljaa. Tai olla kokonaan jossain muualla.

Muutos kotona ei tapahtunut yhdellä rysäyksellä.

"Sitä alkoi ajatella, että tässä on outo hetki ja outo viikonloppu. Outo viikko ja rankka kuukausi. Sitten se liukui siihen, että tässä on ollut todella pitkään todella outoa", Kellomäki kertoo.

Lapsen näkökulmasta vanhemman alkoholinkäyttö on nimenomaan outoa. Lapsi ei ymmärrä krapuloita tai laskuhumalaa, ei pirskahtelevaa hilpeyttä tai yllättävää huutoa.

Lapsi tietää vain sen, että koulusta tultaessa kotona odottava vanhempi voi olla millä tuulella tahansa, eikä siihen vaikuta oma käytös. Äiti voi olla mukava tai kamala, mutta sitä ei voi tietää ennen kuin kääntää avainta ulko-oven lukossa ja astuu sisälle.

16-vuotiaana Kellomäki ymmärsi, ettei voi enää asua äitinsä kanssa. Kodin ahdistavasta piiristä lähteminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Voisiko hän hylätä äitinsä ja siskonsa? Voiko lapsi noin vain muuttaa pois kotoaan?

Äidin liikajuominen oli tehnyt Kellomäestä tunnollisen puurtajan, joka teki aina hieman enemmän kuin muut. Hän pohti paljon mitä muut hänestä ajattelevat. Hän kaipasi tunnustusta ja kiitosta onnistumisistaan.

21-vuotiaana Kellomäellä todettiin keskivaikea masennus ja burnout. Menneisyys oli saanut hänet kiinni. Oli aika alkaa käsitellä lapsuuden kaikuja muutenkin kuin paiskimalla aivan liian paljon töitä.

Kaiken tämän läpikäyminen vaati kolmen vuoden intensiivisen terapian.

23-vuotiaana Kellomäki alkoi odottaa esikoistaan, kaksi vuotta myöhemmin syntyi kuopus.

Äidiksi tuleminen sai miettimään omaa äitiä ja sitä, miten itse onnistuisi tässä uudessa roolissa.

"Vanhempien ja isovanhempien kosteusvauriot ovat myös lastemme juttu, tiedämme että seuraukset siirtyvät kolmanteen polveen."

Sen vuoksi Kellomäki ei ole halunnut salailla lapsuudenkotinsa kosteita kasvuolosuhteita. Kaikkea ei tarvitse lapsille kertoa, mutta totaalinen vaikeneminenkaan ei ole hyväksi. Lapset kyllä aavistavat, jos jokin on vialla.

"Jos suvussa on henkilö, jota ei ikinä käsitellä kunnolla, lapset täyttävät aukkoja itse aika villisti. He alkavat myös miettiä miksi mummi tai ukki ei tykkää minusta, koska emme ole koskaan yhdessä. Lapsi hakee todella herkästi syyn itsestään."

Päällepäin Kellomäen elämä näytti sujuvan hyvin. Oli lukion ensimmäiseltä luokalta asti rinnalla kulkenut puoliso, kaksi rakasta lasta ja mukavasti töitä. Silti lapsuuden varjot seurasivat edelleen mukana.

Loppukesästä 2014 Kellomäki rohkaistui viimein lähtemään vertaistukiryhmään, joka oli suunnattu kosteiden kotien aikuisiksi kasvaneille lapsille. Ajatus oli pyörinyt päässä kuukausia.

"Minulla on aina ollut eeppinen itse selviämisen periaate, sellainen "ei tarvitse auttaa" -asenne. Koska olen pärjännyt tähän asti, pärjään vastakin."

Vertaistuki kuulosti Kellomäen mielestä amerikkalaiselta hihhuloinnilta. Eihän hän sitä tarvitsisi, kun oli niin saakelin fiksu. Lisäksi hän pelkäsi, että hän ottaisi vertaistukiryhmästä kantaakseen muiden huolet oman taakkansa päälle.

Pelot olivat kuitenkin turhia. Kun hän viimein rohkaistui mukaan, huomasi hän kuinka paljon surua ja tuskaa olikaan kantanut sydämensä sopukoihin piilotettuna.

"Ensimmäinen sessio vertaistukiryhmässä oli todella raju. Itkin ensimmäisestä lauseesta lähtien räkälammikossani kaksi tuntia."

Myöhemmin syksyllä hän kirjoitti asiasta blogiinsa. Sekin pelotti. Mitä jos julkisesti asiasta puhuminen veisi häneltä kaiken ammatillisen uskottavuuden ja jopa työt? Mitä jos hän olisi ainoa, joka tuntee näin?

"Se on se ikuinen, inhimillinen pelko, että on ainoa hullu ja pimeä tyyppi, joka pyristelee."

Kellomäki ei nimittäin ollut ainoa. Kirjoituksen julkaistuaan hän alkoi saada valtavat määrät viestejä muilta, jotka olivat lapsena jääneet vanhempiensa liikajuomisen jalkoihin.

Nämä tarinat Kellomäki talletti tietokoneelleen ja mieleensä. Hiljalleen alkoi kyteä ajatus kirjasta, johon näitä muisteluja voisi kerätä. Jotta muutkin kuulisivat, etteivät he ole yksin huoliensa kanssa.

Ani Kellomäen Kosteusvaurioita – Kasvukertomuksia pullon juurelta -kirja julkaistiin elokuussa. Teoksen nimen keksi perheen esikoinen.

Syksyn aikana Kellomäki on kiertänyt pitkin Suomea puhumassa lapsuuden perinnöstä, jota tuhannet suomalaiset kantavat sisällään. Hän on pitänyt kirjoittamiskursseja ja vieraillut jopa naisvankilassa.

"Siellä naisvankien keskustelujen äärellä erityisesti havahduin siihen, miten tämä asia on tunkeutunut joka paikkaan."

Vapaana toimittajana työskentelevälle hämeenlinnalaiselle Kellomäelle kirjan kirjoittaminen ei ollut yksinkertainen päätös. Vanhat pelot hallinnan menettämisestä palasivat pintaan. Ja mitä sukulaisetkin ajattelisivat?

"Olen ottanut tiukan linjan sen suhteen, etten ala arvailla mitä sukulaiset ajattelevat kirjasta. Ne heistä, jotka ovat kertoneet lukeneensa kirjan, ovat pitäneet siitä."

Äitinsä kanssa Kellomäki ei ole kirjastaan puhunut. He eivät ole puhuneet kolmeen vuoteen mistään muustakaan.

Ennen kirjan julkaisemista joku Kellomäen perhepiiristä puuskahti, että aikooko tämä ryhtyä suomalaisen liikajuomisen kasvoiksi. Se ei varsinaisesti ollut hänen tarkoituksensa, mutta mikäs siinä.

"On tärkeää, että joku puhuu näistä asioista omalla naamallaan."

Sanomalehdet ovat täynnä artikkeleita, joissa joku Merja, 40, sieltä ja täältä kertoo kokemuksistaan. Yleensä muistelot ovat niitä kaikkein järkyttävimpiä.

"Se menee kertakäyttökamana ohi. Valtaosa meistä kosteusvaurioisista on tällaisia Aneja Hämeenlinnasta, jotka ovat ihan päteviä vanhempia, ystäviä ja työntekijöitä, mutta pohtivat samalla näitä vaikeita asioita."

Ihan tavallisten ihmisten tarinat siitä, miten he ovat päässeet eteenpäin kipeiden kokemustensa kanssa, valavat toivoa. Vaikka alku olisi ollut hankala, voi elämässään päästä hankalista lähdöistä huolimatta myös jaloilleen.

Ja se nyt ainakin on varmaa, että hankalien tunteidensa kanssa ei ole yksin.

"Kosteiden kotien lasten kasvot ovat myös tällaiset. Kun lähdet kadulle kävelemään, ne ovat todella monen vastaantulijan kasvot. Sitä ei tarvitse piilotella, ja se on ollut ihan supervapauttavaa."