Johtajuus on normien ja säädösten puserruksessa

Jälleen kerran Suomi joutui sulkemaan yhteiskuntansa normaalia toimintaa. Vuoden 2020 tapainen kevät on toistu­massa eikä koronaviruksen hyökkäyksiä ole saatu torjuttua. Vuosi on ollut siis liian lyhyt aika oppia torjuntaan vaadittavat keinot.

Johtajuuteen on taas kohdistunut lisää odotuksia kriisin jatkuessa. Se näyttää olevan heikoilla koronan edessä, sillä puheiden ja tekojen on koettu olevan epätasapainossa.

Viimeiset vuosikymmenet dialogia, ymmärtämistä ja jakamista korostaneet johtamis­opit ovat luoneet johtajuudelle kulttuurin, jossa päätöksen­tekijöitä, mielipiteitä, käytännön edellyttämien toimenpiteiden tulkitsijoita ja lopulta toimeenpanijoita on yhä enemmän toteuttamassa omilla ja keskenään ristiriitaisilla tulkinnoillaan koronan leviämistä ja kiihtymistä.

Vertauskuvallisesti voi todeta, että koronan kaltainen epidemia etenee omalla tehokkaalla logiikallaan ja sen ”johtamis- ja toimintatavat” ovat biologisen taitavia. Se etsii klassisten sodankäynnin oppien mukaisesti heikkoja kohtia vastustajansa puolustuksesta, muuntautuu, vaihtaa tempoa, soveltaa ketterästi tilanteen mukaisesti. Se ei säikähdä poliittisten johtajiemme ja viranomaistemme sinänsä hyvää tahtoa ja kannustuspuheita, vaan hyödyntää normien ristiriitaisia tulkintoja ja niistä seuranneita sekavia toimenpiteitä.

Kansalaisten on yhä vaikeampaa seurata poliittisten päättäjien ajatuksenjuoksua ja tiedotus­tilaisuuksissa julkituotujen päätösten suhdetta reaali­todellisuuteen. Lisäksi terveydenhuollon asiantuntijoiden toisistaan poikkeavat näkemykset esimerkiksi lasten ja nuorten koulunkäynnin sekä harrastusten kieltämisestä vaihtelevat suuresti.

Moniääninen, jälkiteollinen supermarketkulttuurimme on tehnyt kansalaisistaan informaatiokuluttajia, joilla on jo liikaakin valinnanvaraa erilaisilla informaatioilla lastatun buffet-pöydän äärellä.

Tätä kulttuuria poliittiset päättäjät ja viranomaiset vahvistavat monipuolisilla sekä että -näkemyksillään ehdottomien joko tai -vaihtoehtojen sijaan. Jälkimmäinen leimataan helposti totalitarismiksi, fasismiksi tai ainakin demokratian halventamiseksi.

Poliittisessa päätöksenteossa johtajuus näyttäytyy erityisen hyvin juuri nyt alkavan toisen ”korona-sotavuoden” orastavana väsymyksenä ja mielialojen laskemisena. Tsemppihalit ja ”kyllä me yhdessä selvitään” sekä ”loppukiri” -hokemat kaipaavat rinnalleen konkreet­tisia tekoja ja tutkitun tiedon jakamista. Tällaisia ovat esimerkiksi Suomen valtakunnan rajoja ylittäville henkilöille määrätyt ehdottomat korona­testaukset ja ikävältäkin kuulostavat, mutta realistiset arviot epidemian keston pituudesta.

Aikamme johtajuus ilmenee keskeisten poliittisten päättäjien riippuvuutena sosiaalisen median huomiotaloudesta ja tarpeena tulla uudelleen­valituksi seuraavissa vaaleissa. Poikkeustilanteen vaatimaan johtajuuteen kuuluvat sen sijaan ikävät päätökset, riskin­otto ja erittäin päättäväinen oman vallan ja toimintamahdollisuuksien täysimittainen käyttäminen.

Ne eivät useinkaan takaa jatkovalintaa, koska isänmaan edun asettaminen oman poliittisen edun edelle voi tuhota uudelleenvalinnan. Tiedämme historiamme vakavimmista tapahtumista, kuinka isänmaan etu on usein vaatinut korkean poliittisen päätöksentekijän uhraamista.

Johtajuuden oppimisen ja uudistumisen kannalta nykyinen tilanne on kuitenkin kriisistä huolimatta hedelmäl­linen. Nyt on esimerkiksi opittu Suomen julkisen hallinnon johtajuuden kulttuurista, kuinka vähän ylimmällä poliittisella johdollamme on mahdollisuuksia saada aikaan nopeasti ja tehokkaasti kansalaisia suojaavia toimenpiteitä.

Vuosikymmenien saatossa erilaisten lakien, säädösten, normien, ohjeiden ja hallinnollisten suositusten muodostamat kerrostumat ovat luoneet sellaisen julkishallinnollisen koneiston, että kun tarvitaan nopeita päätöksiä ja nopeaa toimeenpanokykyä muutosten aikaansaamiseksi, kukaan ei kykenekään päätökseen tai toimeenpanoon, vaikka se koettaisiin kuinka tarpeelliseksi tahansa.

Hallinnon rämettyminen uhkaa tukahduttaa sellaisen uudistuvan johtajuuden, jota kansalaiset kaipaavat ja tarvitsevat, kun korona­viruksen tapainen uhka ei ota laantuakseen.

Kevät 2021 toistaa kevään 2020 ja nyt alamme olla kaikki väsyneitä, kuten itse pääministeri on todennut. Rokotuksia odotellessa syksy 2021 toistaa syksyn 2020 ja voimme luottaa siihen, että olemme myös silloin väsyneitä.

Luottamuksen voi menettää vain kerran, mutta kumpaan luotetaan nyt enemmän: johtajiin vai koronaan?

Isänmaan edun asettaminen oman poliittisen edun edelle voi tuhota uudelleenvalinnan.