Rakkaudesta mykyrokkaan
Mieliä jakavasssa soppalautasellisessa maistuu myös menneisyys ja surumielisyys.28.3.202220:00
Ensi viikolla, kun allakkaa katsoo tämän kolumnintapaisen kirjoitushetkeltä, koittaa suuri päivä.
Saan jotain sellaista, jota en ole saanut aikoihin. Jotain, jota saan kyllä säännöllisesti, mutta aivan liian harvoin. Tai no, tarkemmin ajatellen saisin sitä vaikka kerran viikossa, mutta sen perässä pitäisi ajaa pitkä matka ja toisaalta se jos mikä on asia, johon en missään nimessä halua kyllästyä.
Puhun nyt mykysopasta eli -rokasta. Tappaiskeitoksikin sitä kutsutaan.
Onko tuttu ruoka?
Jos ei, niin kannattaa tutustua. Minä voin kertoa pohjiksi vähän faktoja.
Kyseessä on sianlihasta ja sisäelimistä valmistettu soppa, jonka sekaan täräytetään toki myös perunoita. Keiton varsinaisen kruunun muodostavat kuitenkin ohrajauhoista ja verestä valmistetut mykyt, joiden sekaan voi fiiliksen mukaan sekoittaa sipuliakin.
Olen syönyt sellaistakin mykysoppaa, jota on tuunattu porkkananpalasilla. Niin paljon kuin juureksia rakastankin, en nähnyt tuunausta tarpeelliseksi. Siinä pilkkoi hyvä savottalainen halkoja väärässä metsässä. Mykysoppa on puhtaasti liharuoka. Eihän porkkanaraasteeseenkaan tarvitse paloitella lenkkimakkaraa.
Mutta nämä ovat tietysti maku- ja mielipidekysymyksiä. Senpä takia niihin ei kannata enempi merkkimäärää tärvätä.
Mykysoppa on ruoka, joka jakaa ihmiset kahteen leiriin. Siitä joko tykätään tai sitten sitä kammoksutaan jo ulkonäön perusteella. Tämä pätee toki moniin muihinkin ruokiin.
Itse kuulun mykysopan ihailijoihin. Tappaiskeitto on ollut osa elämääni lapsuudesta lähtien. Kotipaikallani kasvatettiin joka vuosi sika ja joulun alla possu pistettiin lihoiksi.
Opin jo kakarana tietämään, mistä ruoka tulee ja varon nykyisinkin syömästä sapuskaa, joka on nähnyt maailmaa huomattavasti enemmän kuin minä.
Siantappopäivä huipentui mykykeittoon. Äiti aloitti ruuanlaiton aamustapäivin, koska mykysoppa ei ole pikaruokaa. Kun soppakattila nostettiin pöytään, istui keittiössämme usein ruokavieraita. Joka kerta muistan ahmineeni itselleni jonkunmoisen ähkyn.
Myöhemmin opin säännöstelemään sopansyöntiäni, koska oivalsin sen olevan parhaimmillaan kolmannella lämmityskerralla.
Sakea liemi, tekeytyneet mykyt. Ai että. Ja ulkona pimenevä, joskus loskainen ja joskus pakastava loppusyksyn ilta. Se on tunnelma, josta saan helposti kopin yhä edelleen. Yhdistän siihen jopa jotain romanttiikkaa. Sellaista omanlaistaan maalaisromantiikkaa, jonka kanssa romantiikalla ei ole oikeastaan mitään tekemistä.
Sitten sianteurastukset jäivät. En osaa oikein sanoa, mistä se johtui – ehkä siitä, ettemme enää kasvattaneet omaa porsasta ja kotikyläni sikalat pistivät ovensa säppiin.
Vanhempani alkoivat ostaa joulukinkkunsa kaupasta ja mykysoppatarpeiden hakeminen olisi ajattanut kotikirkonkylän tuolle puolen.
Täysin sopatta en sentään jäänyt. Olin tullut joskus vannoneeksi, että tulevan vaimoni olisi hyvä osata soittaa haitaria ja kokata mykysoppaa. Ei tietenkään yhtä aikaa, siinä mielessä toiveeni ei ollut kohtuuton.
Vannomuksesta tuli totta, kun pariuduin vieremäläisen naisen kanssa – Vieremällä mykysoppaa tarjoillaan kouluruokanakin ja lisäksi siellä elää vahva pelimannihenki.
Ensimmäisen kerran tavatessamme näin tulevan vaimoni soittavan haitaria ja seuraavalla tapaamisella hän toi minulle pari pakasterasiallista mykykeittoa.
Kai sitä ihminen vähemmästäkin rakastuu.
Olemme olleet yksissä kymmenkunta vuotta. Kotona emme ole mykysoppaa kokkailleet kertaakaan, mutta anoppilassa sitä on laitettu ainakin kerran per kalenterinkierto.
Ensi viikolla keiton kiehauttaa pitkästä aikaa äitini.
Jotenkin oikein hyrisen jo valmiiksi. Sekä nostalgiasta että siitä tiedosta, jotta kohta sitä soppaa saa.
Toisaalta tähän liittyy myös tietynlainen surumielisyys.
Kotipaikkani pöytään kerääntyneistä mykysopansyöjävieraista, mukavia juttuja kertoneista ukoista, ei taida enää olla ainuttakaan elossa.
Älytön santsaaminen ei ole enää mahdollista, koska huoleton kakara-aika on kahden vuosikymmenen takana. Tiedän, etten voi maata loppuiltaa sängyssäni lukien, vanhoja elokuvia videolta katsellen ja ruokaa sulatellen. Arki ja aikuisuus pakottavat töihin, joita ei jaksa täpötäydellä mahalla tehdä.
Vanhempieni navetasta ei kuulu enää elukoiden ammahtelua. Suurin osa lapsuuteni hajuista, oikeastaan vallan tuoksuista, on sitä tehden poissa.
Näidenkin seikkojen tähden mykysoppa ei ole minulle yksinomaan herkkuruoka.
Se on myös matkalippu menneeseen. Aikaan, ajatuksiin ja tunnelmiin, joita en usko enää pääseväni nykäisemään muuten kuin tappaiskeittoa syömällä.
Mutta minkäpä hälle tiet. Maailma muuttuu.
On se hyvä, että jotkut asiat sentään säilyvät entisellään.
Niin kuin nyt just mykysoppa.
Ai että. Ai ettien että. Nam.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
