Ihana pakko maalata

Taiteilija Katja Hannulan galleria-myymälässä seisoo vaitonaisia ihmisiä.

Hannulan maalauksissa leijuvat, hyppäävät, kohti tulevat ja pois laukkaavat hevoset vetävät hiljaiseksi. Tuntuu, että jos vain vilkaisee taulujen hevosia, tulee tehneeksi epäkunnioittavan teon. Näiden hevosten äärelle pitää jäädä kuin naulittuna. Taulut varmasti pysäyttävät hevosihmisen kuin hevosihmisen?

”Iso osa ostajista on kyllä aivan muita kuin hevosalan väkeä”, Katja Hannula sanoo, vaikka uskookin, että hevosten kanssa tekemisissä oleville taulut näyttäytyvät eri tavoin kuin niille, joiden elämään hevoset eivät kuulu.

”Etkö näekin itsesi tässä?” Hannula kysyy ja näyttää taulua, jossa enkelin lailla tanssahteleva hevonen kantaa väsyneen näköistä ihmistä niskasta. Kyllä, tuotakin hevosen kanssa oleminen joskus on.

Katja Hannulan taidegalleria ja -myymälä sijaitsee Ypäjän Hevosopiston maneesissa, korkealla hallin päällä, paraatipaikalla suuren ikkunaseinän takana. Maisema antaa maneesiin, jossa harjoittelee nuori ratsastaja kiiltävällä puoliverisellään.

Tila on palvellut taiteen tyyssijana vasta muutaman kuukauden, ja Hannula toivoo siitä vakiintuvan viihtyisän istuskelupaikan esimerkiksi isojen ratsastuskilpailujen aikaan. Samalla hevosväki voisi ihailla taidetta.

”Halusin tuoda työni tänne, missä ihmisiä liikkuu. Aika monelle on iso kynnys tulla taiteilijan kotiin tauluja katsomaan, vaikka se onkin minulle ok”, Hannula sanoo.

Katja Hannula on maalannut työkseen kuutisen vuotta. Tai oikeasti jo yksitoista, mutta viimeisen kuuden vuoden ajan hän on elättänyt itsensä taiteilijana. Aiheena on viimeiset kahdeksan vuotta ollut hevonen.

”Olen koettanut muutakin, mutta ei siitä tule mitään. Maalaaminen on silloin kuin päässälaskua, suoritus.”

Taiteilijan tarinointia kuunnellessa käy selväksi, miksi hän maalaa hevosia.

”Hevonen on minulle kohtalon ja luonnon viisauden symboli. Ystävä ja sielunkumppani. En voi kuvitella elämääni ilman hevosia”, hän sanoo ja antaa katseensa viivähtää maneesin kelmeässä valaistuksessa tanssahtelevassa hevosessa.

Katja Hannulan ja hevosten suhteessa on takana tragediaa, josta maalausten tunteet kumpuavat.

Hän on ollut hevosten kanssa tekemisissä koko ikänsä, jo lapsuudenkodissa Loimaalla oli hevosia. Hannulan lähdettyä opiskelemaan hevosharrastukseen tuli tauko, ja Hannulalle puhkesi vakava hevosallergia. Ratsastusharrastus jäi, kun allergiaoireet eivät laantuneet millään.

Murtunut kauppatieteiden opiskelija nieli surunsa ja päätti, että yksi ajanjakso elämästä on nyt päättynyt eikä voi mitään. Nyt Hannula arvelee, että allergia puhkesi, kun altistusta hevosallergeeneille ei enää tullutkaan. Kosketuksen menettäminen hevosiin oli tuskallista luopumista.

Omien lastensa myötä Hannula joutui hankkiutumaan taas hevosten lähelle. Lapset halusivat ratsastamaan. Vierailut ratsastustallille olivat kuitenkin piinaa. Hengitysoireet tulivat heti päälle. Hannula ajatteli, että tähän on saatava ratkaisu.

”Apu löytyi homeopatiasta. Se oli kuin ihme. Jo kuukauden hoidon jälkeen saatoin taas olla hevosten lähellä. Oireet jäivät siihen paikkaan, enkä enää ole sairastunut uudelleen.”

Nyt Hannulan kotitalon pihassa on talli ja siellä kolme hevosta. Taiteilijan päivät kuluvat kotiateljeessa maalaten ja maalaiskodin arkea pyörittäen. Inspiraation lähteet laiduntavat ikkunan takana.

Upeat ratsuhevoset ovat osa elämää, mutta tavoitteellista kilparatsastusta Hannula ei harrasta. Sen sijaan hevoskasvattajana Hannula on kunnostautunut: hänen talliltaan on maailmalle lähtenyt jo kymmenisen varsaa.

”On vähän ristiriitaista, että minulla on näitä puoliverisiä, kun pääasiassa ratsastelen pitkin metsiä. Olen kuitenkin niin kauneuden perään, että jo senkin takia haluan näyttäviä hevosia.”

Estetiikankaipuu näkyy myös Hannulan kodissa ja pihapiirissä. Mäelle, metsän siimekseen rakennettu talo aittoineen on kodikkaan koristeellinen ja talon päässä sijaitsevan ateljeen lasiset pariovet ovat kuin kartanomiljööstä. Siistillä tallinpihalla on ruukkuistutuksia. Jopa valkoisen kivirakenteisen tallin oviin on maalattu koukeroisin kirjaimin Tommy Tabermannin runoja.

Kauppatieteiden maisterin koulutuksen saanut Katja Hannula ei ole tehnyt alan töitä päivääkään. Hän tiesi jo 18-vuotiaana haluavansa taiteilijaksi. Yksitoista vuotta sitten hän hakeutui Tampereella asuvan japanilaistaiteilija Tatsuo Hoshikan oppiin. Kurinalaisen ja perusteellisen japanilaisen kuvataidekoulun kasvatti on ollut Katja Hannulan uralla merkittävä apu.

”Ilmaisua ei voi opettaa, mutta tekniikkaa voi. Siitä hän opetti minulle paljon. Öljyväreillä maalaaminen on aika monimutkaista jo teknisestikin, lisäksi hevonen on vaikea aihe.”

Öljyvärimaalausten lisäksi Katja Hannula tekee pronssipatsaita. Hevosista.

Ryhtyessään taiteilijaksi Hannula oli kolmekymppinen. Sitä hän pitää etuna.

”Uskon, että tietty falskius katoaa ilmaisusta vasta elämänkokemuksen myötä. En usko, että parikymppisenä olisin vielä pystynyt tähän.”

Katja Hannula maalaa arkisin virka-aikaan. Aamutoimet – eli tallityöt ja lasten kouluun lähettäminen – tehtyään taiteilija sulkeutuu omaan maailmaansa.

”Olen impulsiivinen maalaaja, mutta saan silti tunteesta kiinni, kun vain ryhdyn maalaamaan. En vietä kankaan edessä iltoja ja öitä, punaviiniä juoden. Joskus olen maalannut yöllä väsyneenä, mutta useimmiten en ole tyytyväinen työhön enää aamulla.”

Yhden taulun maalaamiseen käyttämäänsä aikaa Katja Hannula ei osaa sanoa. Jos itse maalaustyöhön kuluukin muutamia päiviä, voi työn tekoprosessi kaikkiaan viedä kuukausia, vuosiakin. Kuvan kohteena oleva hevonen on ajatuksissa. Hannula sanookin, että maalaaminen vie ”kaiken mahdollisen ajan”.

”Yhteistä maalaamilleni hevosille on, että ne ovat ihmiselle hyviä. Hevosella on aina hyvä tahto, sitä ei tarvitse pelätä. Ja vaikka en maalaakaan tiettyä hevosta, tulee maalauksen tunne usein omista hevosistani. Hevosen ulkomuoto on eri asia kuin se tunnetila, jota taulussa välitän.”

Mallista hän ei maalaa, vaikka muotokuvamaalauksia häneltä silloin tällöin pyydetäänkin. Se ei kuulu taiteilijan repertuaariin. Sen sijaan hän on huomannut, että moni löytää oman hevosensa Hannulan tauluista. Hän haluaa, että kukin katsoja saa kokea taulun omalla tavallaan. Hevoset puhuttelevat ihmisiä eri tavoin. Siksi hän välttää viimeiseen asti nimeämästä taulujaan, sillä otsikko ohjaa tulkintaa.

”Nimen keksiminen taululle on aina yhtä vaikeaa.”

Hannuloiden tila näyttää alkutalven kuuraisessa säässä kuin taululta. Punamultainen hirsitalo, soma valkea talli ja hevoset sinisissä aitauksissaan eivät varmaan ole se huonoin idylli itseilmaisuun. On aivan hiljaista. Kuin rauhan tyyssija -tunnelmaa alleviivatakseen Olga- , Kaino- ja Amor-koirat kaulailevat sopuisasti tallikissojen kanssa.

Katja Hannula pujottaa Palette-tamman päähän riimun. Kaksikko astelee huurteista pellon pintaa rinta rinnan. Hannula maiskauttaa, ja valtava hevonen kirmaa iloiseen raviin, jonka tahdissa pysyäkseen taluttaja saa pinkoa minkä pystyy.

Mutta aivan kuin Palette hieman hidastaisi menoaan. Se pehmentää askeltaan, sovittaa ne ihmisensä kanssa samaan tahtiin.

Katja Hannulan seuraava näyttely on Porissa, Galleria Angelossa Yrjönkatu 3. Hulluuteni, rakkauteni -näyttely on esillä 22.1.–12.2.