Opittiin olla syyttämättä hevosta

Malin Kullberg kirjoittaa blogissaan, että viimeisten vuosikymmenten aikana myös hevosen käyttäytymistiede ja hevosen oppimiskykyyn liittyvä tieto on kehittynyt – parantaen ihmisen ja hevosen suhdetta varsasta vaariin. Kuva: 16:9

Kuten monen muunkin ei-hevosperheestä tulevan, myös minun hevosurani alkoi aikoinaan 2000-luvun alussa ratsastuskoulusta. Koska olin pieni ja päättäväinen tyttö, päädyin usein ratsastamaan ratsastuskoulun hankalampia pikkuponeja. Muistan, kuinka ratsastuskoulun opettajat kehottivat näyttämään ponille ”kuka on pomo”. En koskaan pelännyt istua kiitoa juoksevan tai pukkilaukkaa loikkivan ponin selässä vaikka monta kertaa sieltä alas tulinkin. Aina kiipesin takaisin selkään, tein usein kuten aikuiset käskivät ja näytin kuka on pomo, enkä luovuttanut ennen kuin sain tahtoni perille.

Ihmisenä opin varmasti sisukkuutta, mutta näin jälkikäteen ajateltuna en oppinut mielestäni hyvää hevosenkäsittelytaitoa. Toki oli varmasti niin, että osalla ratsastuskoulun ratsuista oli paljon omia ajatuksia työnteon suhteen, mutta myöskin vähintään yhtä usein hevosella tai ponilla oli syy huonoon käytökseensä.

Ohjastajaurani alkuaikoina aloittelin keskinkertaisemmilla hevosilla. Useimmiten hevoset olivat helppoajoisia, mutta harvemmin maalissa kärkiporukassa. Muistan, miten valmentajat saattoivat kommentoida hevosistaan niiden olevan ”toppareita”. Usein hevosilla oli tankki tyhjä viimeistään loppusuoralle käännyttäessä, ja valmentajat totesivat usein vain lakonisesti hevosen taas tyylilleen uskollisena ”topanneen” lähdössä. Asioille ei koskaan ollut sen suurempia syitä, hevoset vain olivat valmentajien mielestä sellaisia.

Pari vuosikymmentä myöhemmin voin olla todella tyytyväinen, että näistä ajoista on menty hevosajattelussa kovasti eteenpäin. Hevosten ongelmien syyt halutaan selvittää ja asioiden ratkaisemiseksi halutaan nähdä vaivaa. Viimeisten vuosikymmenten aikana myös hevosen käyttäytymistiede ja hevosen oppimiskykyyn liittyvä tieto on kehittynyt – parantaen ihmisen ja hevosen suhdetta varsasta vaariin. Tiedon lisääntyminen on auttanut, ja hyvän käsittelyn yleistyessä myös kohtelun aiheuttamat käytösongelmat vähenevät.

Hevosten parissa työskentelevänä eläinlääkärinä teen viikkotasolla paljon töitä hevosten suorituskyvyn ongelmien selvittämiseksi. Tutkimusvaihtoehtoja löytyy useita ja kun löydetään vaivaan syy, on siihen nykylääketieteessä useimmiten myöskin tarjolla jonkinlainen hoito. Prosentuaalisesti on todella pieni määrä hevosia ja poneja, joiden negatiivisesti koettavalle käyttäytymiselle ei yksinkertaisesti löydy syytä. ”Topparilla” voidaan todeta videolaryngoskopian avulla esimerkiksi kurkkuvikaa tai sydänultrassa sydänongelmia ja pukittelevalla ponilla selkäkipuja, vatsahaavaa tai hiekkaa ruuansulatuskanavassa.

Hevoset eivät lähtökohtaisesti halua tehdä asioita huonosti tai väärin. Huonossa käytöksessä tai alisuorittamisesta on usein kyse hevosen omasta puolustautumismekanismista tai siitä, ettei se pysty sinä päivänä tekemään tehokkaampaa suoritusta.

On tärkeää muistaa myös, että hevosillakin on yksilöllisiä luonteenpiirteitä ja useat niistä voivat korostua tietyissä sukulinjoissa. Varsinkin vähän kauemmin mukana olleet hevosihmiset ymmärtävät selityksittä mitä tarkoittaa, jos suomenhevonen on suikkulainen tai lämminverinen pinechippiläinen.

Itse opin viime kesänä taivutuskokeen yhteydessä mikä on readycashilainen. Siitä jäi muistoksi pitkälle syksyyn saakka messevän kokoinen mustelma etureiteen.