Yksinäisyys ei vaivaa

Kolumni

Helsingistä

Heinävaaraan

Sari Penttinen Maaseudun Tulevaisuuden toimittaja, joka on muuttanut Helsingistä Heinävaaraan etätoimittajaksi.

ksinäisyys on kysymys, joka nousee esiin usein, kun kerron työstäni. Etkö kaipaa työkavereita ja eikö sinulla ole yksinäistä? minulta kysytään usein.

Minulla on kotitoimisto, missä sekä kirjoitan että teen muun muassa puhelinhaastatteluita. Juttukeikoilla kierrän ympäri Itä-Suomea.

En ole yksinäinen. Mutta olenko minä epäsosiaalinen erakko, jos en koe yksinäisyyttä? Omasta mielestäni en ainakaan.

Eihän yksinäisyyttä sillä mitata, kuinka

paljon tai vähän ympärillä on säännölli-

sesti ihmisiä. Tärkeämpää on tuntea kuu-

luvansa johonkin.

Etäisyydestä huolimatta tunnen olevani työyhteisön jäsen. Työkavereita olisi toki

mukava nähdä useamminkin, mutta varsinainen työhän on toimipaikasta riippumatta aina hyvin itsenäinen suoritus.

Ja onhan minulla nelijalkaisia työkavereita kotikonttorissani, jotka tuovat työpäivään humoristisia ja inhimillisiä piirteitä. Helsingin toimituksessa ei kukaan esimerkiksi yrittänyt tunkea karvaista kuonoaan puhelinluuriin, kun olin tekemässä haastattelua. Polven päälle laskettuna, pitkästyneellä huokauksella ja kaihoisalla katseella tehostettuna sama karvainen ja viiksekäs kuono käy ilmaisemassa, milloin on tauon paikka.

Tunnen myös kuuluvani yhä enemmän Pohjois-Karjalaan ja Heinävaaraan. Sopeutuminen uusiin maisemiin tapahtuu varmasti sitä nopeammin mitä mieluisampi muutos on kyseessä. Eikä isovanhempien perintönä minussa virtaava vilkas karjalainen veri ole sopeutumista varmaan haitannut. Vaikka yksinäisyys yllättäisikin, maallahan jutellaan tuntemattomillekin ilman hulluksi leimautumisen pelkoa.

Kun yksittäisiä äänilähteitä on paljon, syntyy tasainen taustamelu. Mutta jos äänilähteitä on niukasti, lähes jokaiseen ääneen kiinnittää huomiota. Yksi osa maalaiselämään sopeutumista on ollut kasvava kiinnostus kylältä kuuluvia ääniä kohtaan.

Vaikka ei tietäisi mikä viikonpäivä on kyseessä, talvella viikonlopun tunnistaa viikonlopuksi ainakin siitä, että moottorikelkan ääniä kuuluu enemmän. Syksyllä tiistaista muistutti ampumaradalta kuuluvat kiväärinlaukaukset.

Arvuuttelin jokin viikko sitten moottorisahan ujellusta kuultuani, mahtaakohan metsässä syntyä kuitupuuta vai korjaako joku tuulenkaatoa? Sain vastauksen pohdiskeluilleni, kun löysin myöhemmin tarkkaan tehdyn tuoreen kuitupuupinon metsäautotien laidalta.

Vaikka nautinkin maalla asumisesta, en toivo sopeutumiseni koskaan etenevän niin pitkälle, että alkaisin tuijotella vieraita ihmisiä minulle tutuissa maisemissa.

Niin mielenkiintoista kuin vieraan ihmisen astuminen esimerkiksi huoltamon baariin onkin, ei tuijottaminen ole hyvien tapojen mukaista. Tutun ihmisen kyllä tunnistaa melko nopeallakin vilkaisulla. Toisaalta, kai vieraiden tuijottaminen kylänraitilla on inhimillisempää kuin täydellinen välinpitämättömyys tuntemattomia ihmisiä kohtaan.