Suomen talousongelmat vaativat toimia tässä ja nyt

9. marraskuuta Tulli kertoi, että syyskuussa tavaraviennin arvo supistui 13 prosenttia edellisen vuoden vastaavasta ajankohdasta, koko alkuvuoden laskun ollessa neljä prosenttia. Tuonnin osalta vastaavat luvut olivat yhdeksän ja kahdeksan prosenttia.

Surkeita lukuja, joita ei muuksi muuta se, että kuukausiluvuissa on aina aimo annos sattumaa. Ei edes muistu mieleen, koska viimeksi olisi kuullut hyviä uutisia Suomen taloudesta.

Nyt uutiset myös ulkomailta ovat huonoja. Kasvuennusteita on reivattu alaspäin niin Euroopassa kuin koko maailmassa. Viimeisin komission ennuste lupailee vain hieman runsaan yhden prosentin kasvu tälle ja ensi vuodelle.

Suomessa ei tunnuta vieläkään uskovan, että nyt on tosi kysymyksessä. Puhutaan yhäkin siitä, miten talous kohta kääntyy omalla painollaan nousuun ja sen jälkeen voidaan siirtyä tasapainottamaan valtion ja kuntien taloutta.

Viimeiset viisi vuotta on hoettu samaa mantraa pian alkavasta suhdannekäänteestä; eikö nyt olisi jo aika katsoa ulos ikkunasta!

Pysyvää kasvua voi syntyä vain lisäämällä pääoman määrää, tekemällä enemmän töitä ja parantamalla tuottavuutta. Nyt pääomankannan kasvu on kuitenkin tykkänään pysähtynyt, työllisyys on vuoden 2006 ja teollisuustuotanto vuoden 2000 tasolla.

Työn tuottavuus on itse asiassa laskenut ja kokonaistuottavuudenkin kasvu on pysähtynyt. Ja niin on pakko ollakin: jos ei investoida ja luoda uutta tuotantoa, tuskin tuotantomenetelmätkään kehittyvät.

Suomella on edessään kaikki taantuvan talouden kirot – samat ongelmat, joita on jo pitkään koettu Etelä-Euroopan maissa.

Talouden alamäkeä ei varmaan katkaista kymmenen vuoden päästä ehkä (?) saatavilla säästöillä julkisten palveluiden tuotannossa. Konkreettisia toimia pitää tulla tässä ja nyt, ja toimenpiteiden pitää katkaista talouden surkea kustannuskehitys.

Ensimmäinen ja välttämätön toimi oli panna kertaheitolla piste veronkorotuksille: ne ovat tyhmintä, mitä nykyisessä kilpailukykytilanteessa voidaan tehdä. Ei sellaista maata ole, eikä tule, joka olisi korjannut talouden ongelmat veronkorotuksilla, olivat ne sitten mitä tahansa.

Meillä on kuviteltu, että verotuksen rakennetta muuttamalla voidaan saada aikaiseksi harmittomia julkisen sektorin tulon lisäyksiä. Mutta esimerkiksi kulutuksen verotuksessa ollaan nyt siinä tilanteessa, että kaikki verot ovat niin tapissa että niin sanottuun sisäiseen devalvaatioon (jossa työnantajamaksujen kevennys rahoitetaan kulutusveroilla) ei enää ole oikeastaan mitään pelimerkkejä.

Edellä sanottu tarkoittaa tietenkin sitä, että julkisen talouden tasapainottaminen on tehtävä menoja karsimalla. Vaikeaa se tietenkin on, varsinkin jos saavutettuihin etuihin suhtaudutaan kuin pyhäinjäännöksiin ja varotaan astumasta minkään etu- ja lobbarijärjestön varpaille.

Selvää on, että leikkauksista tulee huutoa, mutta jos sitä pelkää, on turha tulla politiikkaan. Samantekevää on sekin, mitä hallitusohjelmassa seisoo – ei Suomen ongelmia millään ohjelmilla ja lehmänkaupoilla hoideta.

Joku realiteettien taju tulisi olla Suomen kansatalouden kantokyvynkin suhteen: Suomen kaltainen pieni syrjäinen kansatalous ei kykene rahoittamaan maailman suurinta julkista sektoria puhumattakaan siitä, että se kykenisi sen lisäksi ratkaisemaan kehitysmaiden köyhyysongelmat ja Lähi-idän ja Afrikan pakolaiskriisit.