Maalaislapsia

Kolumni

KIRSTI MANNINEN

Täällä Varpulassa eletään nyt puuhakkaita päiviä ja viikkoja, kun kaikki kymmenen lastenlastani ovat ensimmäistä kertaa yhtä aikaa paikalla. Nuorimmainenkin saapui nimittäin isien ja äitien maille ristiäisiinsä keskeltä Hollywoodia.

Myös joukon ainoat hesalaispojat, neljänvanha ja yksivuotias, ovat nykyään mumman ilona melkein joka päivä, kun heidän uutta kotiaan remontoidaan vanhasta rintamamiestalosta tuossa aivan muutaman sadan metrin päässä.

Nopeasti on heistäkin tullut reippaita maalaispoikia, jotka häärivät työmaalla sen minkä jaksavat ja tulevat sitten mummolaan syömään ja päiväunille.

Juuri näiden kahden pikkumiehen puuhat ja riemukkaat kokemukset ovat palauttaneet mieliin sen, miksi maalaislapsen elämä on niin ihmeellistä.

Toissapäivänä oli työmaalta löytynyt kymmensenttinen kastemato ja eilen oikea sisilisko. ”Mulla on vieläkin sisiliskon jälki kädessä”, esitteli nelivuotias ylpeänä kämmentään, vaikka kädet oli jo pesty pariin kertaan.

Oikeassa meidän Olli oli silti – kyllä ensimmäinen sisilisko jättää kämmeneen elinikäisen tuntojäljen.

Kun tässäkin tuvassa häärii jo toinen sukupolvi maalaislapsia, näkee selvästi, miten helppoa maalla on kasvattaa omatoimisia ja käteviä ihmisiä.

Tekemistä ei tarvitse keksiä: yhteistä puuhaa riittää luonnostaan kesät, syksyt, talvet, keväät. Olipa kyse sitten eläinten hoidosta, puutarhatöistä, isoista ja pienistä remonteista, puusouvista, saunanlämmityksestä, lumenluonnista tai vaikka luruojien teosta, lapset voivat ja haluavat olla mukana hommissa.

Sekin onni on tämän kylän lapsilla, että ainakin toistaiseksi he voivat aloittaa koulunkäynnin pienessä kyläkoulussa – siinä samassa, jossa heidän vanhempansakin koulunkäynnin aloittivat.

Pienessä koulussa hiljainenkaan lapsi ei huku massaan ja näille kovaäänisille ja puuhakkaille löytyy riittävästi haasteita. Meidän koulussa on enimmäkseen yhdysluokkia. Se opettaa sekä itsenäisyyttä että kärsivällisyyttä, kun on odotettava omaa vuoroaan.

Maalla lapset saavat olla pitkään lapsia. Majan, laavun tai lumilinnan tekoon innostuu yläasteikäinenkin eikä kukaan ihmettele, jos pitkäkinttuiset pillifarkkuneidit rakentavat metsänreunaan esterataa tai tallia keppihevosilleen.

Senkin huomaa, ettei maalla olla yhtä merkkitietoisia kuin kaupungissa. Täällä on aivan luonnollista kulkea kierrätys- ja perintövaatteissa. Pihatöihin ja leikkeihin puetaan tietysti oikeat rönttävaatteet ylle.

Maalaiselämän luonteeseen kuuluu sekin, että lapsiin kiinnitetään täällä myönteistä huomiota. Olipa kyseessä vaunujen uumenissa nukkuva pikkuinen tai kolmipyöräisellään harjoitteleva leikki-ikäinen, koulukyytiä odotteleva pikkukoululainen tai reppuaan raahaava varhaisteini, kylänraitilla heidät kyllä huomataan.

Itse olen vuosikymmenten mittaan poiminut tienposkesta rapaisia pikku karkulaisia ja pelastanut sateesta tai lumituiskusta isompia koulukkaita. Samanlaisia palveluksia ovat naapurit tehneet meidän pikkuväelle.

Kerrankin piti naapurin isännän seisauttaa traktorinsa tienposkeen ja hypätä ojan yli auttamaan, kun nuorempi tyttäreni, tuolloin parivuotias, oli kiivennyt omenapuuhun omia aikojaan eikä päässyt sieltä alas. Parasta maalaislasten elämässä on varmaankin juuri tämä yhteisön antama turva.