Hiljaisten auttajien Suomi

Turvapaikanhakijoiden auttaminen veti tuvan täyteen Jyväskylässä. Vastaanottokeskukselle tulvii avuntarjouksia Mikkelissä. Vapaaehtoiset opettavat suomen kieltä ja kutovat villasukkia.

Kirjasin lehdistä viime viikkojen otsikoita. Suomessa on käynnissä isot talkoot. Hyvää tahtoa on niin maalla kuin kaupungeissa.

”Pakkohan näitä on auttaa”, tokaisi Tornion seurakunnan teetä keittävä vapaaehtoistyöntekijä lehden palstalla. Viitasaaren seurakunnassa diakonissa sai jo moitteita, kun emme olleet etulinjassa keräyksistä tiedottamassa.

Turvapaikanhakijoiden spontaani tukeminen on saavuttanut ennennäkemättömät mittasuhteet. Vastaanottokeskusten apuna on tuhansien ihmisten verkosto. Ilman heitä maahanmuuttoviranomaiset eivät olisi pärjänneet alkuunkaan.

Etenkin Suomen Punainen Risti ja monet seurakunnat organisoivat hyvän tekemistä. Olen ylpeä kirkostani. Muukalaisia ei vieroksuta. Hätä ei katso uskontoa.

Samaan aikaan maailmalla leviävät vihaiset kuvat Ku Klux Klan -päähänpistoista ja polttopullojen heittäjistä. Toisiaan vastaan uhittelevat mielenosoituksissa ”Rajat kiinni” -ryhmät ja Rasismin vastustajat.

Vuosikymmenten laajin kansainvaellus hämmentää. Mistä tähän rahat otetaan, kun valtio muutenkin leikkaa etuuksia? Leviääkö turvattomuus Suomeenkin? Miten islaminusko ja kristillinen kulttuuri sovitetaan yhteen? Mitä pakolaiset ajattelevat naisten asemasta? Mikseivät miehet jääneet sotimaan?

Kysymyksiä saa ja pitää esittää. Mediassa on kiitettävästi haettu kysymyksiin asiallisia vastauksia.

Omasta historiastamme vertailukohdat siirtolaisuudelle taitavat löytyä pikemminkin autonomian ajalta ja kansalaissodan kaaoksista kuin talvisodan rintamilta.

Aulankin suvun nuoria miehiä lähti vuosisadan vaihteessa Kemijokivarresta Amerikkaan Venäjän armeijan kutsuntoja pakoon. Olotkaan eivät olleet kotimaassa häävit. Osa tuli takaisin, osa jäi sille tielleen.

Monet maahanmuuttajat ovat paenneet heitä vainoavaa terrorismia ja poliittista ideologiaa, islamismia. Se on eri asia kuin islamilainen uskonto, joka on monimuotoista kuten kristinuskokin.

Olisiko kyse myös kulttuurien, kansakuntien ja uskontojen erilaisesta historiallisesta kehitysvaiheesta? Minna Canth kumppaneineen taisteli naisille oikeuden päästä yliopistoon, hallita omaisuutta ja harjoittaa eri ammatteja. Kristittyjä sitä silloinkin oltiin. Saattaa jonkun pakolaisenkin mielessä siintää toive saada tyttärilleen parempi tulevaisuus.

Sosiaalisessa mediassa meluavat maahanmuuttokeskustelun ääripäät. Monenlaista talkootyötä katsomalla kuva muuttuu. Olemme mainettamme parempia. Kyllä täällä ihmisarvo tunnistetaan.

Kalevan päätoimittaja Kyösti Karvonen patisti osuvasti äskettäin: ”On aika astua esiin, hiljainen enemmistö!” Myös Suomi-kuvan monipuolistamisessa medialla on tehokkaat keinot käsissään.

Uutiskuvien maailma on nyt meillä. Turvapaikanhakijoiden kotouttamisen ponnistuksessa ollaan vasta kuherruskuukaudella. Asunnot, kieliopinnot, työllistyminen, perheenyhdistäminen, lasten kasvatus ja kouluttautuminen kestävät vuosia.

Viitasaarella toivotaan pakolaisista uusia lapsiperheitä kunnan ikärakennetta oikaisemaan.

Mitä nopeammin otamme uudet suomalaiset mukaan talkoisiin, vapaaehtoistyöhön ja yhdessä tekemiseen, sitä parempi. Nyt olisi hallituksen lanseeraamalle kokeilukulttuurille käyttöä!

Pelkkänä virkatyönä kotouttaminen ei tule onnistumaan. Järjestöjä, seurakuntia, uskonnollisia yhteisöjä, mentoreita ja tukihenkilöitä tarvitaan niin maaseudulla kuin kaupungeissakin.

Voin itse vaikuttaa siihen, tuovatko maahanmuuttajat Suomeen pelkoa vai uusia mahdollisuuksia.

Tyttäreni on saanut irakilaistaustaiselta koulukaveriltaan monena vuonna joululahjan. Taidan ottaa selvää, milloin me voisimme hänelle tärkeitä juhlia muistaa.

Maria Kaisa Aula

Kirjoittaja on vapaa vaikuttaja Viitasaarelta.