Kukkahattutäti ja ylpeä siitä
6.3.201701:00
”No nyt siellä taas joku kukkahattutäti veti herneet nenään!”
Siinä verkkokeskustelun vakiokommentti – ennen paha herja, nykyään eri mieltä olevan määritelmänä yksi siisteimmästä päästä. Samaa sarjaa kuin suvakki ja – no, rumempia nimityksiä en tässä viitsi mainita.
Jostain syystä kukkahattutäti kolahtaa minuun aina. Samaistun siihen. Taidan olla sellainen sielultani, enkä edes osaa pitää sitä pahana.
Millainen kukkahattutäti on? Verkkokommenteista päätellen sellainen, joka panee kampoihin yksinkertaistuksille. Sellainen, jolle maailma ei ole selväpiirteisen mustavalkoinen, vaan sisältää lukemattoman määrän harmaan sävyjä.
Sellainen, joka ei halua lyödä ihmisiin leimaa ja sijoitella heitä sen mukaan lokeroihin.
Siis sellainen, joka sotkee selvät asiat.
Ei suostu esimerkiksi myöntämään, että pakolaisten vastaanottaminen on pelkästään huono asia. Vaan väkisinkin vänkää keskusteluun mukaan toisen asemaan asettumista.
Toteaa, että jos minulle ei olisi jaettu näin onnekkaita kortteja, vaan kasvattaisin lapsiani Syyriassa sodan keskellä, ihan varmasti tekisin kaikkeni, että saisin heidät sieltä turvaan, vaikka millaisiin epämääräisiin salakuljettajiin turvautuen.
Tai että ymmärrän jopa elintasopakolaisia. Jos olisin niin köyhä, etten pystyisi tarjoamaan lapsilleni minkäänlaisia tulevaisuudennäkymiä, niin taatusti pyrkisin maahan, jossa toimeentulo olisi varmempi ja elämässä voisi päästä eteenpäin.
Ei kukkahattutäti sitäkään kiellä, että pakolaiset voivat tuoda mukanaan ongelmia, jos sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan ei suju. Eikä sillä pahalaisella edes ole tarjota asiaan mitään yksinkertaista ratkaisua.
Siinäkin se poikkeaa ei-kukkahatuista, ettei tiedä eikä osaa kaikkea. Enemmänkin se tietää, mitä kaikkea ei tiedä.
Kukkahattutäti ei aina käyttäydy niin kuin odotetaan. Vaikka sen palkan maksaisi Maaseudun Tulevaisuus, se ei suostu sanomaan, että joka ikisellä suomalaisella kotieläintilalla on asiat mainiosti.
Valtaosalla kyllä, se toteaa ja muistelee lämmöllä niitä lukemattomia tilakäyntejä, joilla on ihastellut hyvinvoivia, luottavaisia eläimiä ja isäntäväen suhtautumista niihin.
Toisaalta se muistaa valvontaeläinlääkärin näyttämät kuvat tiloilta, joilla hoitajan elämänhallinta on pettänyt täysin ja eläinten elämä muuttunut kärsimykseksi. Niitäkin on. Ja niille tiloille, sekä tuottajalle että eläimille, on saatava pikaisesti apua.
Kukkahattutäti ei siis ole sataprosenttisen ylpeä suomalaisesta kotieläintuotannosta, mutta aika lähellä sataa kyllä.
Kukkahattutäti ei tiedä kaikkea toisten lasten kasvatuksesta, ei osaa neuvoa jokaista parisuhdeasioissa eikä mielellään totea, että mitäs minä sanoin, väärin valitsit. Kun se on sellainen toisaalta–toisaalta-ihminen, pää täynnä niitä harmaan sävyjä.
Ehkä nyt tulen lopullisesti kaapista ja olen avoimesti ja ylpeästi kukkahattutäti. Mutta hattua en kyllä osta, pipo saa kelvata.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
