Lucian kohtalo oli synkkä, mutta juuri siksi häntä kannattaa muistaa – ”Mitä jos yllätettäisiin tilastonikkarit sillä, että joulu ei loistaisi kotihälytysten listalla kirkkaana piikkinä”
”Mitä jos yllätettäisiin jopa tilastonikkarit sillä, että joulu ei loistaisi kotihälytysten listalla kirkkaana piikkinä ja toimittaisiin niin, jotta tulevaisuuden aikuisen ei tarvitsi muistella lapsuusjoulujaan alaleuka väpättäen?” pohtii Antti Heikkinen.
Lucian päivänä 13.12. valon tuojaa, Lucia-neitoa juhlitaan perinteisesti ympäri maata ja Lucia-neito ja kuoro ovat käyneet Mäntyniemessä tervehtimässä myös tasavallan presidenttiä puolisoineen. Kuva: Jaana Kankaanpää13.12.202308:28
Mitäpä olette mieltä; eikö sytytetä kynttilä? Se on nimittäin Lucian päivä. Kaamos ei kun synkkenee ja aurinko äityy entistä kitsaammaksi, mutta toisaalta valon ja ilon juhla ei muuta kuin lähenee.
Penska-aikoinani sen läheisyys tuntui Lucian päivänä jo hyvinkin niskaan huohottavana ja mahan pohjaa perhostuttavana. Kylläpä muistan kirkkaasti, miten ala-asteen aamuhartaudessa laulettiin tästä taivaisen hohteen tuovasta pyhimyksestä ja konsa ehdin yläkouluun, kokoonnuimme ruokalaan kokemaan Lucia-kuoron esitystä.
Kuoron keskipisteenä seisoi kynttelikranssi päässään koulun virallinen Lucia-neito, jonka yläasteelaiset ja lukiolaiset olivat keskuudestaan valinneet suljetulla lippuäänestyksellä. Tuskin me pojankossit esitystä hirveän hartaina seurasimme, mutta varmasti enempi tosissamme kuin päällepäin näkyi.
Lucian päivä oli varma merkki siitä, jotta kohta koulu vaihtuisi jouluun. Joulu tiesi vapaata, se tiesi lahjoja ja ennen muuta se tiesi joulua. Ja ainakin minusta se tuntui mukavalta, koska olen aina ollut jouluihminen. Tykkään siivota paikkoja pyhäkuntoon, laitella ruokia ja hommailla toisille ihmisille järkevissä määrin lahjoja.
Tosin olen mieltynyt näihin mainittuihin asioihin vasta aikaihmisenä. Kotona asuessani odotin pääsyä valmiiseen pöytään. Mitä nyt koristelin aattoaamuna kuusen vanhempieni ollessa aamulypsyllä. Joulupukin kuuma linja siinä pyöri taustalla ja aivan pienenä muistan sinne kerran kilauttaneenikin.
En tosin päässyt läpi. Näppäilin numeron väärin ja puheluni meni helsinkiläisen valokuvausliikkeen puhelinvastaajaan. Ei siitä traumoja jäänyt. Ennemmin se oli elämys, koska olin ensimmäistä kertaa elämässäni tekemisissä puhelinvastaajan kanssa.
Metka olisi tietää, mitä fotofirman työntekijät tuumivat palatessaan pyhien jälkeen töihin ja kuunnellessaan murretta vääntävän pikkupojan vilpittömän ihmettelyn siitä, jotta eikö tämä nyt mennytkään Korvatunturin hotlainille.
Totta kai vanheneminen muuttaa henkilökohtaista joulusuhdetta. Samoin vanhemmuus. Nykyisin koen häivähdyksen lapsuuden joulufiiliksistäni omien lasteni kautta. Omakohtaisesti koetan ottaa joulun olemiseen, rauhoittumiseen ja töistä irtaantumiseen tilaisuutena antavana kotvana.
Joulun laittamiseen liittyvästä suorittamisesta olen päässyt melko hyvin irti. Se poikii stressiä ja stressillä on tapana purkautua. Olen vakaasti sitä mieltä, että joulun seutuun yksikin äkeä murahdus on liikaa. Ehtii sitä murista arkenakin – aiheesta ja useimmiten ilman aihetta.
Moni hakee rauhoittumiseensa tukipuita evankeliumista. Mikäpäs siinä. Mutta ei Lucian tarinakaan jouluhengen hakemiselle huono lähtökohta ole – ei, vaikka Lucian kohtalo oli kurja, vaan ennemminkin juuri sen takia.
Uskontoon ja parisuhteeseen liittyvien näkemyserojen vuoksi Lucia tapettiin kiduttamalla. Semmoistakin kerrotaan, jotta innokkaan ihailijan ahdistelu sai Lucian repimään silmät päästään. Niin tai näin, hän kuoli marttyyrina ja nyt me muistelemme häntä valon tuojana.
Melko kolkon kuoleman koki myös hän, joka kapaloidaan jouluevankeliumissa seimeen.
Hyvin hänelle sitten hengenlähdön jälkeen kävi, kuten Luciallekin. Yhteiseksi hyväksi heidät uhrattiin molemmat. Mutta hukkaan ovat heidän kärsimyksensä menneet, ellemme me ihmispolot niistä jotain oppia ota.
Niin että mitäs jos luvattaisiin porukalla viettää joulu repimättä silmiä sen kummemmin omasta päästämme kuin toistenkaan? Jos ei naulattaisi ketään ristille, keskityttäisiin olevaan ja toisiimme? Haudattaisiin arkitason sotakirveet, koska ne me pystymme hautaamaan. Suuren maailman sapeleita emme pysty, vaikka miten mieli tekisi.
Huokaistaisiin. Oltaisiin. Asetuttaisiin. Ei mökötettäisi. Lopetettaisiin pakollinen touhottaminen siinä kohtaa, kun sille ei enää ole tarvetta. Ei tehtäisi tekosistamme numeroa, pidättäydyttäisiin entisissä marttyyreissa. Pyrittäisiin siihen, jotta joulu ei luiskahtaisi käsistä. Elettäisiin niin, että arki ei iskisi silmille pelkkänä arjeksi vouhotetun pyhän jatkeena.
Mitä jos yllätettäisiin jopa tilastonikkarit sillä, että joulu ei loistaisi kotihälytysten listalla kirkkaana piikkinä ja toimittaisiin niin, jotta tulevaisuuden aikuisen ei tarvitsi muistella lapsuusjoulujaan alaleuka väpättäen?
Pistetään hyvä kiertämään. Sellainen hyvä, jota ei voi vuorata joulupaperilla lahjapakettiin. Semmonen henkinen hyvä.
Vaikka eihän se maailmasta sotaa, köyhyyttä, vääryyttä ja kurjuutta poista, tiedänhän minä sen.
Vaan olisi se askel eteenpäin. Pieni askel. Ihmisen kokoinen askel. Tai ainakin joulun kokoinen.
Otetaan semmoinen. Oikein porukalla, jookos?
Ja sytytetään nyt se kynttilä, josta oli alussa puhetta.
Hyvää joulua.
Kirjoittaja on Nilsiässä asuva kirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
