Ruuan hamstrausta ja moottorikelkkailua

Kolumni

Helsingistä

Heinävaaraan

uluneen talven aikana olen vaihtanut otsalamppuuni kerran jos toisenkin uudet patterit. On mukavampi kulkea, kun näkee mihin on menossa. Kaupungin katuvalojen runsautta en kaipaa. Kunnon pimeys on jopa miellyttävämpi vaihtoehto kuin katuvalojen kelmeä keinotekoinen loiste. Kuulakkaana pakkasiltana Heinävaaran laella napsautan otsalampun pois päältä ja ihailen tähtitaivasta.

Metsäautoteillä iltaisin ulkoillessa ei vastaantulijoita juuri ole. Ainoastaan lumi paljastaa nelijalkaisten liikkeet. Kun on oikein onnistunut vaipumaan omiin ajatuksiinsa, aiheuttaa yöpuulle vetäytyneen linnun lentoonlähtö ylimääräisen hypyn sydämen tahtiin.

Heinävaaran laelta näkyvät myös muun muassa Joensuun kaupungin valot. Automatka keskustaan on aika tarkalleen 25 kilometriä pitkä. Keskustassa tulee käytyä vaihtelevasti. Yritän hoitaa yhdellä kertaa aina mahdollisimman paljon asioita, sillä yksityisautoilu aiheuttaa kroonista huonoa omaatuntoa.

Joukkoliikenne ei ole mahdoton vaihtoehto, vaikkakin melko epätodennäköinen ja työteliäs vaihtoehto useimmiten. Arkisin Joensuuhun kulkee seitsemän vuoroa ja viisi kotiinpäin.

Muuttuneet olosuhteet ovat muuttaneet kerralla ostamiani ruokamääriä. Jos asioin Joensuussa isossa marketissa, hamstraan aiempaa enemmän esimerkiksi kuivatuotteita ja ostan ruokaa pakkaseen.

Hamstraus ei olisi välttämätöntä, sillä Heinävaara on siitä hieno paikka, että täällä on kauppa. Kotioveltani on reilusti alle kilometrin matka ostoksille. Lähikaupan valikoima on laaja, joten siellä tulee tehtyä säännöllisesti ostoksia sen lisäksi, että se tarjoaa yllättäen alkaneeseen herkun tuskaan nopeasti apua.

Luin jokin aika sitten MTT:n tutkimuksesta, jonka mukaan kauppamatkojen ilmastonmuutosvaikutus tuotteen elinkaaren mittaisessa ympäristökuormituksessa on suuri. Jos ostoksille lähdetään autolla vain yhden tuotteen takia, tulee tuotteen hiilirepusta painava. Epäilen, että kävelymatkan päässä olevan kaupan ja hamstrailun ansiosta hiilireppuni on keveämpi kuin Helsingissä asuessa.

Totuuden nimissä täytyy kuitenkin todeta, että kun luminen talvikausi nyt vihdoinkin tuntuu alkaneen, hiilireppuni painoa kasvattaa moottorikelkalla ajaminen. En sorru pärryyttelyyn päivittäin tai välttämättä edes joka viikko, mutta silloin tällöin.

Moottorikelkan pärinä kuuluu kylän ääniin, sillä paikallinen huoltoasema on suosittu levähdyspaikka virallisen kelkkareitin varrella.

Talvi on alkanut myös siinä mielessä, että jäin elämäni ensimmäistä kertaa autolla kiinni lumeen. On sitä ennenkin tullut ajettua huonokuntoisilla lumisilla teillä, mutta nyt tein selkeän virhearvion. Farmari-Volvo ei sittenkään kulje ihan samoissa paikoissa kuin neliveto-Hiace.

Loppu hyvin kaikki hyvin, ei tarvinnut jäädä odottamaan kevättä ja lumien sulamista, piti vain pyytää mies apuun. Ja se oli kova paikka itsenäiselle autoilevalle naiselle.