4 000 rakkainta muistoani viime vuodelta ‒ Pitikö tästäkin ottaa kuva?
Moni haluaa napsia kuvia kulttuuririennoista ja jakaa ne someseuraajille. Niissäkin tilaisuuksissa, joissa kuvaaminen on sallittua, tuntuu dokumentointi menevän usein kokemisen edelle.
Keikoilla ja konserteissa kuvaaminen on nykyään jo kiinteä osa kokonaiskokemusta. Kuva: Petteri KivimäkiSomen jatkuvasta läsnäolosta purnaaminen ei ole enää nykypäivänä kovin tuore näkökulma. Valehtelisin myös, jos väittäisin, etten itse tykitä omaa Instagram-tarinaani täyteen mökkireissun tunnelmakuvia.
Älypuhelin on oman sukupolveni edustajille luonteva osa kaikkea mitä teemme. Kun otan kuvan maisemasta tai esteettisesti miellyttävästä lätäköstä lenkkipolulla, tulen myös automaattisesti ajatelleeksi sen sopivuutta omaan someeni.
Kuvaamisen ja kuvien jakamisen ilmiö on kuitenkin saanut omituisia muotoja.
Heinäkuussa Helsingin Kaivopuistossa useaan otteeseen esitetty kansainvälinen megaproduktio, Mamma Mia -musikaali, herätti somessa keskustelua aiheen tiimoilta ‒ tai paremminkin sen yleisö herätti.
Useissa keskustelukanavissa harmiteltiin ja paheksuttiin esityksen aikana tapahtuvaa jatkuvaa kännykkäkuvaamista.
Konsertti- ja keikkakulttuuriin kuuluvat nykyään jo erottamattomasti yleisöstä kohti lavaa kurkottavat puhelimet. Sekoittiko helle Kaivopuiston musikaaliyleisön, ja kuvaajat luulivat olevansa keikalla?
Teatterissa kuvaamisen pitäisi olla siinä tilanteessa vihoviimeisenä mielessä. Ensinnäkin se on lähestulkoon kaikkialla tekijänoikeussyistä kielletty, ja toisekseen älyttömän huonoa käytöstä.
Vaikka ennen show’n alkua vielä muistutettiin kuvauskiellosta, monella se unohtui jo heti Dancing Queenin ensitahtien jälkeen.
Itselleni nimenomaan teatteri on niitä paikkoja, joissa tiedän saavani olla seuraavat pari tuntia täydessä uutispimennossa. Saan uppoutua ajattelemaan jotakin ihan muuta, irti ympäröivästä tiedon sekamelskasta.
Kuvaaminen on paitsi lavalla esiintyvälle näyttelijälle kiusallista, myös varsinaisesta kulttuurielämyksestä irtaannuttavaa.
Ilmiön rumempi ja huolestuttavampi muoto on erilaisten onnettomuuksien kuvaaminen. On absurdia, että ambulanssin takalasissa lukeva teksti ”Kuvaa elämää – älä onnettomuuspaikkaa”, on täysin aiheellinen muistutus.
Otin muutama viikko sitten käyttöön uuden puhelimen. Kaiken synkronoimisen ja varmuuskopioinnin lomassa havaitsin, että muistikortilla ja itse puhelimessa minulla oli yli 4 000 kuvaa.
Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja kesämuistoihin on ihana palata adventtisohjossa rämpiessä marraskuun synkimpinä hetkinä. Mutta moneenko niistä olen palannut tallentamisen jälkeen? Ehkä murto-osaan.
Kuviin perustuvien somealustojen yleistyttyä oman arjen lomassa napsittujen kuvien jakamisesta tuli normaali tapa kommunikoida ympäristölle.
On kuitenkin väistämätöntä, että kuvaamiselle on jossakin kohtaa laadittava uusia pelisääntöjä. Aina ei ole ihan pakko.
Kirjoittaja on MT:n toimittaja.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat


