Senkin läski!
Riitta Ryynänen: Jos jossain kakka on, on se Valtteri-poikaa kaltoin kohdelleiden sielussa.Vatsamakkaroiden ja leukojeni määrään nähden olen saanut elämässäni yllättävän vähän haukkumisia ulkonäöstäni. Toki niitä on pari tullut, niin läheltä kuin tuntemattomiltakin, ja olen ne rekisteröinyt mutten ole niistä sen kummemmin haavoittunut.
Olen ymmärtänyt, että toisten kimppuun käyvillä ihmisillä täytyy itsellään olla henkisesti todella paha olo. Paljon pahempi kuin minulla.
Sitä paitsi olen ajatellut, että minullahan on aina mahdollisuus laihduttaa. Sen sijaan idiotismista harvoin parantuu. Tai voi ehkä parantua, jos elämänkoulu kovasti opettaa. Mutta sillä opilla on kova hinta.
Luulin viime aikoihin asti, että Suomi on sydämeltään sivistyneen kansan maa. Valtaosaltaan näin lieneekin, mutta henkisen oksentamisen määrä on yllättänyt. Olin mieltänyt, että asioista voi kyllä tapella, mutta henkilökohtaisuuksiin menevät haukkumiset tai uhkailut jätetään sanomatta.
Nyt etenkin nettikeskustelu on räjäyttänyt pahan olon kuin paskan tuulettimessa. Ihan asiallisestakin asiasta kommentointi lipeää herkästi kielteiseen suuntaan, ja pahan olon ihmisten heitot ruokkivat toisiaan. Jos joku yrittää siellä vähän puolustaa, on hän seuraava teilauksen kohde.
Yksi sydäntäsärkevimmistä esimerkeistä oli kevättalvella, kun 11-vuotias Valtteri Saarinen kertoi televisiossa, että häntä haukutaan neekeriksi ja kakaksi ja että bussikuskit jättävät välillä ottamatta kyytiin.
Jos jossain kakka on, on se näiden Valtteria kaltoin kohdelleiden sielussa. Miten sen sieltä saisi pois pyyhittyä, siinäpä kysymys.
Toisen loukkaamista tavoitteleva ihminen usein haistelee haavoittuvuutta ja hän iskee niihin, joiden hän kuvittelee olevan itseään heikommilla. Itse asiassa ei kai liene ominaisuutta, joka ei hyökkäyksen syyksi kelpaisi.
Ihminen on kuitenkin hyvin paljon muuta kuin miltä hän vaikkapa näyttää. Ylipainostakin voi keskustella. Ehdottomasti lääkärillä. Jopa baaritiskillä. Sävy ratkaisee.
Vuosia sitten kapakissa eksyin juttelemaan yhden miehen kanssa voimaeläimistä. Nehän ovat hörhöilyyn taipuvaisille ihmisille itsetuntemuksen apuja, jopa ohjaajia elämän pohdinnoissa.
Kun arvuuttelin tältä mieheltä, mikä voisi olla minun voimaeläimeni, hänen vastauksensa kuului: hylje!
Ei ollut epäselvää, miksi moinen oli hänelle tullut mieleen, mutta oikaisin kuitenkin, että ei sinne päinkään. Voimaeläimeni on kirahvi. Pitkäsäärinen, pitkäkaulainen, sopusuhtainen ja voimakas.
Toki minunkin oli ensin vaikea mieltää kirahvia henkiseksi kumppanikseni. Sen olin löytänyt mielikuvamatkallani, jossa minun piti joukosta poimia juuri minulle tarkoitettu eläin. Kirahvi meni ohitseni, meni toisenkin kerran, ja meinasin jo tuskaantua, kunnes se pysähtyi, pyllisti ja kurkkasi jalkojensa välistä.
Silloin minäkin uskoin: voimaeläimeni on kirahvi.
Kun hyppäsin sen selkään ja nousin sen kanssa puiden latvojen yläpuolelle katselemaan kauas, ymmärsin, mikä oli kirahvin välittämä sanoma.
On tärkeää nähdä pidemmälle kuin tähän hetkeen ja omaan itseen.
Kävin vastikään yhteisöpedagogi Jari Koposen pitämällä vihatyökurssilla (juttua MT 30.12.). Siellä pätkähti mieleen, että Suomeen pitäisi saada kansallinen vihanhallintaohjelma ja kaikki väki panna Koposen kurssille.
Itse asiassa kurssille pitäisi panna koko maailma, mutta Suomi voisi näyttää mallia.
Kurssipäivää odotellessa voi alkaa siitä tärkeimmästä: itsestä. Sieltä se kestävä muutos lopulta lähtee.
Jospa jätettäisiin haukkumiset tähän. Uusi vuosi, kauniit kommentit.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
