Eläköön ikimetsä!
Esikoiskirjailija Anni Kytömäki vie lukijansa samoilemaan salaisuuksien metsään.
Synkkä ja varjoinen, sellainen on Anni Kytömäen lempimetsä.
”Synkeys metsässä on hieno juttu. Siellä on puiden varjoa, se on salaperäinen, samaan aikaan jännittävä ja suojaisa”, hän perustelee.
”Ikimetsät ovat täynnä salaisuuksia, ei tiedä, mitä seuraavan puun takaa löytyy. Siellä lepää isoja kaatuneita puita ja niiden vieressä nousee pienten puiden kansa.”
Sellaiseen metsään Kytömäki haluaa johdattaa lukijansa helmikuun lopulla ilmestyvässä paksussa esikoisromaanissaan Kultarinta.
Romaani on luonnonsuojelijan rakkaudenosoitus korpikuusien kuiskinnalle ja ikiaikaisille metsille. ”Kirjalla pitää olla selkeä sanoma. Kun itse olen tällainen, luonto tulee mukaan, mitä tahansa kirjoitan. En osaisi kirjoittaa urbaania tarinaa, en tiedä kaupunkielämästä tarpeeksi”, Kytömäki toteaa.
Kultarinta vie lukijansa vuosisadan alkuun, kansalaissodan aikaan ja sieltä 1930-luvulle. Tarinan lomassa sivutaan luonnonsuojelun historiaa, mutta ennen kaikkea Kultarinta on rakkaustarina ja kasvukertomus.
Mutta miten Kytömäestä tuli kirjailija?
Metsä kutsui seikkailuun
”Olen aina asunut metsän lähellä. Varmaan asuinpaikat ovat vaikuttaneet siihen, mitä minusta on tullut”, Kytömäki pohtii. ”Minulla on aina suunta ollut mieluummin metsään kuin kartsalle.”
Kytömäki asuu nykyisin Nokialla, tietenkin metsän vieressä. Hän vietti lapsuutensa tavallaan saman suuren metsän toisella laidalla Ylöjärvellä.
Metsissä hän on liikkunut pienestä asti. ”Olen viiden vanhasta kiipeillyt puissa, enkä koskaan ole pudonnut. Isä ja äiti antoivat mennä vapaasti ja seikkailla lähimetsissä”, Kytömäki kertoo.
Kirjoittajana Kytömäki on lähes itseoppinut. Tärkeitä oppeja hän sanoo saaneensa ilmaisutaitolukion kirjoituskursseilla.
Matkan varrella esikoiskirjailija on opiskellut yrttien viljelyä Hämeenkyrön Osarassa ja hankkinut sekä luontokartoittajan että hierojan koulutukset. ”Tosin kumpikin ammatti on minulle vain harrastus.”
Tällä hetkellä Kytömäki on virkavapaalla Pirkanmaan luonnonsuojelupiiristä. Hän valmistelee seuraavaa romaaniaan ja heittää keikkaa pianistina. Musiikki on hänelle elämässä kaikkein tärkeintä, muttei siitä sen enempää tässä.
Inkkaritarinoita ja romantiikkaa
Kirjastonhoitajaäidin ja lukion lehtori-isän perheessä lapsille luettiin paljon. ”Anni Swania, Laura Soinnetta, Aili Somersaloa ja muumien tarinoita”, Kytömäki luettelee. ”Metsä oli vahvasti mukana monissa kertomuksissa.”
Omia tarinoitaan Kytömäki alkoi kirjoittaa varhaisnuorena, noin kaksitoistavuotiaana.
”Kutsuin niitä jutuiksi. Ne olivat romanttisia historiallisia kertomuksia. Luin aikuisten romaaneja ja sain niistä inspiraatiota.”
Samoin tytön kuulemat kertomukset alkoivat heti kehittää mielessä ihan omaa tarinaa. Innoitusta antoivat niin intiaanit kuin perheen kesämökin lähellä sijaitsevan Kauniaisten kartanon kummitusjutut.
Jo murrosiässä nuoren naisen tavoitteena oli kirjoittaa romaani.
”Se tyssäsi siihen, etten jaksanut taustoittaa tarpeeksi. Juonellinen tarina 1500-luvun intiaaneista olisi vaatinut tietoa, mitä intiaanit tuohon aikaan söivät ja miten he elivät. Ne olivat nuorelle liian pieniä arjen yksityiskohtia tarinan suurissa linjoissa”, Kytömäki hymähtää.
”Kultarinta oli ensimmäinen romaanimittainen kertomus, jonka sain valmiiksi. Helpotti, kun tajusin tulla lähemmäs nykyaikaa.”
”Tarina sijoittuu suureksi osaksi aikaan, jonka 1920-luvun alussa syntynyt isoäitini on elänyt ja pystyy hyvin muistamaan. Haastattelin häntä pariin kertaan. Kirja onkin omistettu isovanhemmilleni.”
Satu kasvoi suureksi
Vuonna 2005 Kytömäki voitti Pirkanmaan kirjoituskilpailun novellisarjan. ”Se oli silloin minulle suuri saavutus ja innosti kirjoittamaan lisää.”
Sitten tuleva kirjailija huomasi satukirjoituskilpailun ja päätti heti osallistua.
”Kun olin kirjoittanut kolme sivua, tajusin, ettei tämä tarina mitenkään mahdu annettuun seitsemän sivun ylärajaan ja luovuin kisasta. ”
”Mutta siitä sadusta lähti Kultarinta. Kirjoitin sinä ja seuraavana vuonna hitaasti nelisenkymmentä sivua. Sitten totesin tarvitsevani lisää taustatyötä ja ajanjaksosta tietoa”, Kytömäki toteaa.
Niinpä hän alkoi lueskella kansalaissodan historiaa ja kulttuurihistoriaa, kiinnostui yhä enemmän tuosta ajasta ja luonnonsuojelun historiasta.
”En vielä silloin kirjoittanut romaania.”
Kytömäki sanoo aina olleensa hidas kirjoittaja, jolla on kova sisäinen kritiikki. ”Tajusin, että pitää kirjoittaa vaan jotain ja saada juonenkulku paperille. Sitten sivuja alkoi kertyä. Satoja.”
Ja henkilöhahmot alkoivat elää Kytömäen mielessä.
Esikoisromaanin kirjoittaminen vei vuosia. Mutta kustannussopimuksen saaminen kävikin sitten hyvin nopeasti.
Viime vapun jälkeisenä maanantai-iltana Kytömäki lähetti kirjan sähköpostina Gummerukselle.
”Seuraavana päivänä iltapäivällä kustannustoimittaja soitti. Hän oli lukenut kirjasta puolet ja oli innoissaan. Saman viikon perjantaina matkasin Helsinkiin ja allekirjoitin kustannussopimuksen.”
Haastatteluhetkellä romaani on painossa. Kirjailijanalku tunnustaa jännittävänsä vastaanottoa todella paljon. ”Kirjoitin sellaisen kirjan, jonka itse haluaisin lukea.”
Elämän kantava voima
”Luonto on minulle elämän kantava voima. On väistämätöntä, että sitä haluaa suojella. Mutta haluan antaa ymmärrystä myös niille, jotka ajattelevat toisella tapaa. En usko, että on hyviksiä ja pahiksia”, Kytömäki sanoo.
”En koe olevani hirveän radikaali. Harvassa on ne ihmiset, jotka pitävät avohakkuita ihanina. Suomalaiset pitävät metsistä, eivät kannokoista.”
”Ennen kaikkea haluan kirjan kautta välittää hyvän olon tunnetta, yhteyttä johonkin isompaan”, Kytömäki tuumii.
”Monella on nykyisin paha olo. Kannattaa mennä metsään tai itsekseen rannalle istumaan. Hiljainen yksinolo on edellytys monelle hyvälle asialle. Luonnossa saa kokea rauhaa, se on vastakohta monen nykyiselle elämälle.”
”Luonto hoitaa mieltä. Se on vanha juttu. Kansanlauluissa ihminen menee suruissaan puhumaan kiville ja metsän puille.”
Luontokartoitus on Kytömäelle rakas harrastus. Hän seuraa ilmoituksia myytävistä metsistä. Jos niitä kehutaan hyväpuustoisiksi, hän ottaa niistä tarkemmin selvää. Sopivia ikimetsiä hän sitten on ehdottanut Ely-keskukselle tai Luonnonperintösäätiölle ostettaviksi suojeluun.
”Olen saanut noin 60 hehtaaria metsiä suojeluun eri puolilta Suomea. Se on hienoin asia, mitä olen elämässäni saanut aikaan”, Kytömäki sanoo painokkaasti.
”Ne jäävät ikuisiksi ajoiksi. Kultarinnasta en tiedä, lukeeko sitä kukaan minun kuoltuani tai edes kymmenen vuoden päästä. Mutta ne metsät jäävät.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
