Onko ”talonpoika” vielä käypä sana?

Talonpoika-sana on neutraalia käyttökieltä, kun puhutaan ajasta ennen 1900-lukua, mutta siitä eteenpäin se kuulostaa juhlalliselta tai muutoin latautuneelta. Ruotsiksi, norjaksi ja tanskaksi vastaava käsite on bonde. Sekin on välillä väistynyt maanviljelijää vastaavien sanojen (jord/lantbrukare) tieltä, mutta taas palannut käyttösanaksi.

Tarkkaan ajatellen ’talonpoika’ on erikoinen sana. Miten niin ”poika”, vaikka puhuttaisiin vanhoista miehistä?

Sanan alku piiloutuu itämerensuomalaisten kansojen varhaiseen historiaan. Se on ollut käytössä viimeistään 1400-luvulla, tiedetään siitä, että muutama ’thalonpoyka’ on silloin osunut muutoin latinan- tai ruotsinkielisiin asiakirjoihin. Viron kielessä on talupoeg, samoin karjalan kielessä vastaava sana. Ajattelivatko esi-isät, että talu/talo eli maatila on kuin elävä olento, jolla on lapsia, poikia? Vai onko pojan ja bonden taustalla jokin yhteinen muinainen asumis-sana?

’Talonpoika’ esiintyy myös Mikael Agricolan (’maanviljelijän’) Rukouskirjassa (1544). Siinä anotaan, että Jumala antaisi rakkauden ja sovinnon ”caupamiesten, talonpoicain ja yhteisen cansan” keskuuteen, ja toisessa kohtaa ylimmäisille, viimeisille, sekä ”porghareille ja talonpoijille”. Silloinkin tunnistettiin eturistiriitoja eri ryhmittymien kesken!

Tittelin tapaan talonpoikaa ei juuri ole käytetty, vaan esimerkiksi talollista tai tilallista. Sitten omaksuttiin ’maanviljelijä’, ja edelleen ’maatalousyrittäjä’. Maataloustuottajain keskusliitto toi 1917 tietoisuuteen melko uuden termin.

Pohjoismaissakin ’bondella’ tarkoitetaan tyypillisimmin maata omistavaa tai ainakin sitä hallitsevaa viljelijää. Englannin ’peasant’ taas tarkoittaa usein köyhää ja epäitsenäistä maalaista.

Niinpä ulkomailla, joutuu joskus selittämään, että Suomessa ja Ruotsissa kyse oli peräti valtiopäiväsäädystä ja henkilöistä, jotka olivat vahvemmin vastuussa yhteisöjensä asioista kuin maalaisväestö niillä seuduilla, jossa päätösvalta oli linnan- tai kartanonherralla.

Ikiaikaisesti ”vapaa pohjoismainen talonpoika” on kuitenkin osittain myytti. Vaikka Suomessa ei esiintynyt maaorjuutta, ei talonpojilla suinkaan ole aina ollut omistusoikeutta viljelmiinsä. Toisaalta, paikallishallinnossa ja esimerkiksi lautamiehinä heillä kuitenkin oli vaikutusvaltaa.

Kenties eduskuntauudistuksen myötä talonpojasta tuli sana, jota käytetään vain historiallisissa, aatteellisissa tai tunteenomaisissa yhteyksissä.

Monia muita aatteellisia sanoja on vallattu jollekin tietylle ryhmälle, mutta ’talonpoikaa’ näkee 1900-luvun kirjallisuusluetteloiden otsikoissa ja kirjoittaja-nimimerkkeinä niin kommunistien, kokoomuslaisten kuin maalaisliitto-keskustalaisten julkaisuissa.

Aina sävy on myönteinen, paitsi ehkä silloin, kun Arvo Salo 1969 tokaisi pakinassaan ”tapa talon-poika päivässä”. Yhteydestään irrotettuna sekin kuulostaa pahemmalta kuin mitä tarkoitus varmaankaan oli, ja lausahdus seuraili silloista mainoslausetta ”syö kananmuna päivässä”.

”Suurtalonpojat” eivät kuitenkaan olleet vasemmiston suosiossa. Veikko Vennamo puolestaan kehitti sanan pientalonpojat perustaessaan oman puolueen. Sosialidemokraattien hajotessa samana vuonna 1959 toisesta puolesta taas tuli Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto.

Myös Skandinaviassa bonde-sana näyttää välillä asettuneen historialliseksi ja aatteellissävyiseksi termiksi, minkä näkee digitaalisten sanomalehtikokoelmien tilastoista. Viime vuosikymmeninä sana on taas noussut yleiskäyttöön. Jos Google-ruutuun kirjoittaa svenska bönder tai norska bønder, saa tuoreita uutisotsikoita esimerkiksi talonpoikien markkina-asemasta tai ilmastotoimista. Ehkä myös ’bonden’ lyhyys verrattuna jord/lantbrukare-vaihtoehtoihin suosii sen käyttöä.

’Talonpoika’ taas on pitkähkö sana ja vielä pidempi siitä tulee, jos tehdään sanayhdistelmiä. Niinpä ’bondesmör’ oli ruotsiksi näppärä sana, mutta suomeksi se oli maalais- tai kotivoita.

Pituuden lisäksi ’talonpojan’ selkeä kytkös miessukupuoleen vaikeuttaa sen viljelyä. V. J. Sukselaisen elämäkerran (2010) alaotsikkoon sopii ”taloton talonpoika”, mutta vaikka kuinka maahenkisestä naispoliitikosta ei oikein voi puhua talonpoikana, talonpoikaisena kyllä.

Talonpoikaisuus on kyllä hyvin monisärmäinen käsite. Sen merkitystä kulloisellekin nykyhetkelle on vuodesta 1938 lähtien miettinyt yhteisö nimeltä Talonpoikaiskulttuurisäätiö.

Ehkä on hyvä ja kätevää, että suomen kielessä on käytettävissä ryhmään tai luokkaan viittaava, ikiaikainen ’talonpoika’ silloin kun halutaan ilmaista jotain aatteellista tai tunteenomaista. Arkeen on valittavissa viljelijä, tuottaja tai yrittäjä sopivan alkuosan kanssa. Vielä parempi olisi, jos sanaa kehitelleet esivanhemmat eivät olisi ohittaneet tyttäriä.

Talonpoikaisuus on kyllä hyvin monisärmäinen käsite.