Palveluja ei saa keskittää

Tulevien maakuntien päättäjät ovat paljon vartijoina. Heidän on päätettävä, miten sote-palveluita tarjotaan alueellisesti maakunnan sisällä. Ehkä suurin päätös on tehtävä keskittämisen ja hajauttamisen väliltä.

Moni nuori teki itseään koskevan keskittämispäätöksen 1960–70-luvuilla. Suomi kaupungistui ja vaurastui tuolloin voimakkaasti, mutta kaupungissa asuminen maksaa enemmän kuin maaseudulla. Kysynnän ja tarjonnan laki nostaa asuntojen hintoja ja vuokria, jotka menevät usein asuntosijoittajille.

Asumiseen valtio maksaa vuosittain yli 2,1 miljardia euroa avustuksia. Määrä on yli nelinkertaistunut vuosien 1990–2016 välillä ja kasvaa yhä (Kela, Tilastokeskus).

Kaupungissa asumisen eteen pitää ansaita enemmän rahaa, tehdä siis enemmän töitä. Työt vievät enemmän aikaa ja energiaa vapaa-ajalta.

Päättäjien pitäisi jokaisella tasolla miettiä, keskitetäänkö palveluita, joiden perässä ihmiset muuttavat keskuksiin, vai hajauttaako palveluita sinne, missä ihmiset ovat.

Alhaista syntyvyyttä voi lyhytaikaisesti paikata maahanmuutolla, mutta kuka haluaisi pidemmällä ajalla muuttaa hiljalleen kuihtuvaan ja kuolevaan maahan? Kestävämpi ratkaisu olisi poistaa alhaisen syntyvyyden juurisyyt. Pitkällä tähtäimellä syntyvyyden pitää olla nykyistä korkeammalla. Se tietäisi kyllä lyhyellä tähtäimellä tuottavuuden laskua, mutta riittävä syntyvyys voisi kuitenkin taata, ettei jokaisen hallituksen tarvitsisi tehdä eläkeuudistuksia ja leikkauksia hyvinvointivaltion palveluihin.

Juurisyiden poistaminen on vaikeaa, sillä vastassa ovat rahan mahti ja ihmisten kaupungistuneet ja itseään ajattelevat mielet. Teemme jokainen itseämme koskevat päätökset ja toivotaan, ettemme ole viimeinen suomalaisen hyvinvointivaltion suomalainen sukupolvi.