Nuorena rakastuneet Sinikka ja Seppo Sinkko kulkevat muistisairauden vuoksi entistä tiiviimmin yhdessä – "Minulla on erityisen onnellinen olo, kun tiedän, että Seppo ei minua hylkää"

Sinikka ja Seppo Sinkko käyvät päivittäin pitkillä kävelylenkeillä. Alzheimerin tauti aiheuttaa Sinikalle hahmottamisvaikeuksia, joten hankalimmissa kohdissa Seppo auttaa vaimoaan. Kuva: Sanne Katainen

Mielipide

22.11.202009:00

Kolumni

Laura Kuivalahti

Heinolan seminaarin uudet opiskelijat aloittivat opintonsa syyskuun ensimmäisenä ­päivänä vuonna 1964. Heti toisella viikolla Seppo Sinkko meni jututtamaan kiinnostavan oloista nuorta neitiä, josta oli tuleva hänen rouvansa Sinikka Sinkko.

Ensikohtaamisen aikana vaaleanpunaiset sydämet eivät leijuneet ilmassa. Itse asiassa Sinikan mielestä Seppo näytti aika leuhkalta: vaaleat suorat housut, punaruutuinen paita, sininen klubitakki ja kaulaan kietaistu liina. Kiiltävät kengätkin sojottivat sivuille kuin Charlie Chaplinilla ikään.

Seppo oli maailmanmies, joka oli käynyt viikon mittaisella luokkaretkellä Tukholmassa kansakoulun kolmannella luokalla.

"Ei Artjärvellä sellaisia ollut", naurahtaa Sinikka Sinkko nyt vuosien jälkeen.

Nuoret kuuluivat samaan ystäväjoukkoon, joka kerääntyi monta kertaa viikossa Heinolan torin laidalla sijainneeseen kahvilaan. Toisen opiskeluvuoden puolivälissä nuoret alkoivat kulkea myös kahdestaan.

"Nyt kun minulla on tämä Alzheimerin tauti, niin en ihan tarkkaan muista", Sinikka sanoo.

"Minä muistan", Seppo lohduttaa.

"No kerro sinä."

Seppo ja Sinikka kulkivat Heinolaa ristiin rastiin kävellen. Eräänä iltana Seppo kutsui mielitiettynsä teelle asuntoonsa nimismiehen vintille.

"Laskin kuuman veden patterista ja kattokruunusta roikkui teepussi", Seppo muistelee.

"Ajattelin, että herranen aika, eihän kukaan voi tuolla tavalla syödä, minä neuvon hänelle paremmat tavat", Sinikka kertoo.

Ja tavoitteessaan hän lienee onnistunutkin.

Valokuva-albumiin on tallennettu huolella pariskunnan yhteiset vuodet. Kuva: Sanne Katainen

Keväällä 1967 odotti pariskunnan ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatka. Sinikan olisi pitänyt lähteä oman luokkansa kanssa Sveitsiin, mutta hän sai seminaarin rehtorilta luvan liittyä Sepon luokan matkaan. Suuntana oli Pariisi.

Nuoret olivat sopineet jo etukäteen, että Pariisi olisi otollinen paikka vannoa ikuista rakkautta. Kihlasormuksetkin oli ostettu jo valmiiksi Lahdesta.

Seuraavan vuoden toukokuussa pariskunta valmistui Heinolan seminaarista, ja kahta päivää myöhemmin heistä tuli herra ja rouva Sinkko.

"Muistan Artjärven kirkon, mutta en osaa sanoa mitään niistä häistä. Että perhana on tällainen tauti", Sinikka manaa.

"Minä voin sen verran avittaa sinua, että serkkuni hoiti seremonian. Virtenä oli Ystävä sä lapsien, ja Kuulan häämarssilla marssittiin pihalle", Seppo sanoo.

"Totta. Äiti oli onnellinen, kun meillä oli niin hienot juhlat", ­Sinikka hymyillee.

Perhe kasvoi pienellä pojalla, mutta pian työelämä alkoi tuntua itseään toistavalta.

Sinkot muuttivatkin vuodeksi Jyväskylään ja opiskelivat erikoisopettajiksi yliopistolla. Alle vuoden ikäinen Sami-poika istui joskus tilastotieteiden luennoilla vanhempiensa välissä suuressa luentosalissa.

Perhe muutti Mikkeliin, ja vuodet jatkoivat ruuhkavuosien ryntäilyä. Poika kasvoi, perhe matkusteli ja pian vaihdettiinkin jo vuosituhatta.

Sinikka ja Seppo Sinkko tekevät nykyään melkein kaiken yhdessä. Jos Alzheimerin tautia sairastava Sinikka tarvitsee apua, Seppo auttaa, mutta ei hän silti ylimääräistä holhoa ja hössötä. Kuva: Sanne Katainen

Kaikki ei ollut kohdallaan. Elettiin vuotta 2011 ja Seppo alkoi tarkkailla vaimoaan uudella tavalla. Sinikka pudotteli tavaroita. Vesilasi räsähti rikki, aterimet tipahtelivat.

Ja oli muutakin.

"Kesäloma loppui ja Sinikka sanoi, ettei muistanut tarkkailuluokallaan olevien kahdeksan oppilaan nimeä", Seppo sanoo.

Lääkärissä todettiin se, mitä Seppo oli ounastellut: Aivokuvauksessa näkyi selkeitä merkkejä muistisairaudesta.

Sinikka kapsahti lääkärin kaulaan, niin kiitollinen hän oli diagnoosistaan. Vaikka uutinen oli uhkaava, ainakin Alzheimerin tauti oli huomattu varhain. Sinikka aloitti lääkityksen välittömästi, ja sairaus onkin edennyt poikkeuksellisen hitaasti.

"Minulla on Allu aivoissa, mutta ei sitä tarvitse pelätä, siellä se on", Sinikka sanoo.

Allusta Sinikka kertoo avoimesti kaikille. Mieluummin hän itse kertoo tilastaan kuin antaa ihmisten ihmetellä.

Pariskunta on harjoitellut yhdessä esimerkiksi portaissa kulkemista. Kuva: Sanne Katainen

Nykyään Seppo on virallisesti Sinikan omaishoitaja, mutta ennen kaikkea hän on Sinikan aviomies kuten koko yli viidenkymmenen vuoden avioliiton ajan.

Aluksi Alzheimerin tauti ei juuri vaikuttanut Sinikan elämään, mutta pienin askelin pariskunta on opetellut kulkemaan Allun kanssa. Jossain vaiheessa teatteria harrastanut Sinikka ei enää rohjennut lavalle, kun mustien verhojen keskellä oli vaikeaa hahmottaa minne mennä ja milloin.

Hahmottamisvaikeuksien kanssa Sinikalla onkin ollut opeteltavaa. Sanomalehteä lukiessa Sinikka tukeutuu viivoittimeen, portaissa Seppoon.

"Tässä täytyy olla itsellä keinoja, joilla selviää. Nauran höpsötyksille ja annan Allulle pyllylle potkuja", Sinikka napauttaa.

Sinkkojen mukaan on tärkeää, ettei avioliitto katoa sairauden syövereihin, vaan puolisonsa näkee kuten ennenkin.

"Vaikka toinen muuttuisi, hänen ihmisarvonsa pysyy samana", Seppo sanoo.

"Sairaudesta huolimatta me olemme pariskunta ja tärkeät toisillemme. Olen onnellinen läheisyydestä ja rakastelusta", Sinikka sanoo.

Rinnalla kulkemisesta on Sinkkojen kodissa sovittu ihan kirjallisestikin. Kuutisen vuotta sitten Sinikka alkoi miettiä, että miksi heillä ei ole keskinäistä huolenpitosopimusta, vaikka heidän autollaankin on sellainen.

Siltä istumalta he laativat sopimuksen, jossa luvataan suukotella, kunnioittaa ja rakastaa. Kumpikin saa tulla autetuksi ja huolletuksi olipa vointi millainen tahansa.

"Minulla on erityisen onnellinen olo, kun tiedän, että Seppo ei minua hylkää. Se on ihan varma", Sinikka sanoo.

"Eikä Sinikka hylkää minua", lisää Seppo.