Kipinää uuteen

Uuden alku -veistoksen varsa etsii Tiina Torkkelin käsissä omaa tietään. 

Metalliromusta tehdyt veistokset voidaan joko jättää ruostumaan, jolloin ne saavat punaisen värin tai ne voidaan sinkitä. Silloin niistä tulee hopeanharmaita kuten Vermon ravirataa vartioiva Korskuva. 

Onnellinen kana vartioi Knehtilän tilan pihapiiriä. 

Lasipuu-veistos syntyi Hyvinkään Tapainlinnan koululle, kun taiteeseen osoitettiin prosentti koulun rakentamiskuluista. 

Lehmäkuiskaaja -veistos perustuu Tiinan äidin hänelle jakamiin muistoihin. Vilja oli äidin suosikkilehmä. 

Kaikki lähti liikkeelle lehmistä. Taiteilija Tiina Torkkelin äiti oli tyttösenä kotonaan Pyhtäällä paimenessa.

”Äiti kertoi minulle iltasatuina tositarinoita lehmistä, koirasta ja kissoista. Halusin aina kuulla uudelleen etenkin siitä yhdestä lehmästä, Viljasta.”

”Ihastuin niihin tarinoihin. Sain niistä elinikäisiä muistoja matkalleni.”

Lehmäkuiskaaja-veistos on omistettu äidille.

”Isäni oli syntyisin Viipurin Perojoelta, josta sitten lähdettiin – kahteenkin kertaan. Kävin muutama vuosi sitten hänen kanssaan Viipurissa ja hän kertoi muisteluitaan näkemistämme paikoista.”

Vanhemmilta saatu vahva suhde luontoon sekä mummoloiden muistot ohjaavat Tiinan työtä. ”Luulen, että siksi varmasti myös viihdyn niin hyvin nyt, kun saan tehdä töitä maalaisympäristössä.”

Uusi työ lähtee yleensä tunnetilasta tai asiasta, joka on pyörinyt paljon ajatuksissa. Tunteiden tulkkeina toimivat usein eläimet: lehmät, hevoset, koirat, kissat, hirvi, linnut ja vuohi ovat esiintyneet veistoksissa, litografioissa ja keramiikassa.

Parhaillaan 10-millisistä rautatangoista syntyy hitsaamalla varsa.

”Elämässä on tärkeää aika ajoin uudistua. Uuden tekeminen on ihmisellekin haparoivaa. Se on niin kuin varsa, joka ottaa ensiaskeleitaan”, taiteilija vertaa.

Taidekeskus Salmelassa nähtiin kesällä kolme vinttikoiraa, Usko, Toivo ja Rakkaus.

Vinttikoiran virtaviivainen olemus vertautuu Torkkelille kilpailuhakuisena ja suorittavana nyky-yhteiskuntana. Samaan aikaan ihmisiä ohjaavat kuitenkin vanhat arvot, jotka muuttuvat hitaammin kuin arkielämän muodot.

”Mitä enemmän noita arvoja tavoittelemme, sitä mahdottomammaksi kaikki usein muuttuu. Kauniista tavoitteista tulee suorituksia. Alkuperäiset ajatukset voivat jopa kääntyä päinvastaisiksi, uskottomuudeksi, toivottomuudeksi, rakkaudettomuudeksi.”

Koiraroduista syntyi keramiikkapatsaita vastakkaisena ajatteluna maahanmuuttokriittisyydelle.

”Koirat, aivan niin kuin ihmiset, tulevat eri kulttuureista. Niitä on jalostettu eri käyttötarkoituksiin ja myös erilaisten kauneusihanteiden mukaan”, hän huomauttaa.

Romuraudasta hitsatut eläinpatsaat ovat menneet Salmelasta kaupan kolmena kesänä peräkkäin yksityiskotien pihoihin. Niistä suurikokoisin – Korskuva – vartioi Vermon raviradan sisäänkäyntiä Espoossa.

Viimeaikaiset isot hevospatsaat on hitsattu laserleikatuista kierrätetyistä teräslevyistä. Nyt syrjään kerätään pienempiä paloja.

Yksi on nimittäin eläinlaumasta poissa: lammas. ”Sekin on tilauksessa lampurille, sopivia osia jää mukavasti yli hevosista.”

Kierrätysmateriaalien kanssa työskentely vaatii suunnitelmallisuutta. Materiaali sanelee omat ehtonsa.

Taiteilija tunnustaakin, että nykyaikainen 3D-mallinnus ei ole hänen juttunsa. ”Luonnokset syntyvät `ihan täällä´”, hän nauraa sormet pään kahta puolen.

Piirrettyään mallit käsin hän työstää aihioita käytännössä tekemällä, ”vaikka väliin joutuu purkamaankin”.

Tiina Torkkelia ohjaa halu kääntää elämän varjopuolia valoksi. ”Negatiiviset viestit liikkuvat niin helposti ihmiseltä toiselle. Mutta yhtä hyvin voi tartuttaa myönteisiä viestejä.”

Näin kävi, kun Torkkelilta tilattiin reilu kymmenen vuotta sitten taideteos paikalliselle Tapainlinnan koululle. Sitä ennen Hyvinkään keskustassa sijainneisiin tilataidenäyttelyn töihin kohdistui ilkivaltaa. Esimerkiksi lasia rikottiin paljon.

Tapainlinnan koulun työhön kukin oppilas toi taiteilijalle lasipullon. ”Ilkivalta tavallaan jalostui ajatusten kautta positiiviseen muotoon”, Tiina valottaa riippakoivua muistuttavaa Lasipuu -teosta.

Järvenpäässä Validia-ammattiopistolla on puolestaan teos, jonka materiaalina on käytetty kierrätettyä ikkunalasia.

Monet Validian oppilaista ovat liikuntarajoitteisia. Kukin toi Torkkelille itselleen voimaa antavan sanan, jotka on hiekkapuhallettu siivenmuotoisiin paloihin. Lasisiivet lentävät lintuparven tavoin kohti vapautta ja valoa.

Ulkomailla taiteilijoiden symposiumeissa kiertäessään Tiina Torkkeli on joutunut uusien materiaalien eteen. Viitisen vuotta sitten Saksassa teokset oli tarkoitettu luontopolun varrelle eli niiden piti kestää vuodenkiertoa.

”Ajattelin siinä, että ei puuta. Metalli on enemmän mun juttu.”

Romaniassa viime vuonna Torkkeli joutui jälleen valitsemaan valmiina annetuista vaihtoehdoista. Nyt tuli eteen puu. Hän valitsi oksat, ei runkoa tai valmista lautaa.

Oksateoksia on syntynyt jo kaksi lisää. ”Minua kiehtoo tila, joka jää oksien väliin. Oksien rakenne toimii liitoksina samoin kuin hitsaussaumat.”

Oksat ovat kuin elämä. Sattumalle pitää jättää tilaa.

”Kunhan vain huomaa ne tilat eli mahdollisuudet. Moni pyrkii ohjaamaan elämäänsä kovin tarkasti ennalta asetettujen tavoitteiden ja suoritusten mukaan.”

Yhteiskunnassa on aina rajat, miten tulisi elää, jotta on hyväksytty, hän pohtii.

Sopiva uppiniskaisuus uskaltaa kulkea omaa tietään on tarpeen niin taiteilijalle kuin kaikille muillekin. ”Ihan hyvä lopputulos voi tulla niinkin – ilman, että loukkaa toisia tai rikkoo sääntöjä.”